”Voi totuus parka!”

”Tässä on kysymys tosiasioista, ja kuka hyvänsä voi sanomattoman helposti vakuuttua siitä, mikä on totuus. Hyvä luoja! Voi totuus parka! Miten ihmiset tahtovat naamioida ja ryvettää sen vain itsepäisyyden ja ennakkoluulojen tähden!” Näin huokasi eräässä kirjeessään armon vuonna 1672 italialainen Francesco Redi, eräs biologian historian guruistani, jonka tärkeimpien tekstien suomennoksen olen äskettäin, syksyllä 2010, saanut julkaistuksi. Hänelle tieteellinen totuus oli itsestään selvä asia, tai oikeammin, oli itsestään selvää, että totuus oli olemassa, ja se voitiin saada selville vain tukeutumalla havaintoihin ja kokeisiin.

Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.

Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.

On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.

Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?

Anto Leikola

Kirjoittaja toimi oppihistorian

henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina

Helsingin yliopistossa vuosina 1988–1997.