Tapaan oluttuopin äärellä tyytyväisen miehen, vastavalmistuneen, gradussaan Suomen ja Ranskan kulttuurihistoriaa tutkineen filosofian maisteri Sakari Siltalan. Tutkinto tuli tiiviin opiskelun tuloksena suoritetuksi tavoiteaikataulussa, mutta siitä Siltala ei tee numeroa: ”Ei siinä mahdottomasti reuhtoa tarvinnut”.
Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.
Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.
Ranska muotoutuu gradun aiheeksi
Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.
Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.
Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.
Tutkimuksia Pariisissa
Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.
Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.
Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.
Kirjallisia töitä vastedeskin
Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.
Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.
Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.
Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.
Ranska muotoutuu gradun aiheeksi
Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.
Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.
Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.
Tutkimuksia Pariisissa
Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.
Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.
Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.
Kirjallisia töitä vastedeskin
Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.
Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.
Toni Piipponen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti