Seuraavan artikkelin on tarkoitus valaista sitä tapaa, jolla valtion tiedoituslaitos ja päämajan propagandayksikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muutoksia jäykän byrokratian toimintatavoissa: miten pakon alla kyettiin merkittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskunnallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.
Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.
Sensuurin pitkä nuorallatanssi
Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.
Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.
Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille
Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.
Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.
Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa
Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.
Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.
Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä
Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.
Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.
Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen
Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.
Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.
Henri Hannula
Kim Kousa
Lähteet:
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)
