Kronikka II/2010: Knallin ja sateen varjossa

Lontoosta kirjoitettaessa yleensä lainataan Samuel Johnsonin mietettä, kuinka kyseiseen kaupunkiin kyllästynyt on kyllästynyt myös elämään. Itseäni oli kotimaa alkanut hieman tympiä, joten lähdin kevätlukukaudeksi kokeilemaan väitteen paikkansapitävyyttä.

Miksi lähteminen on aina yhtä hankalaa? Lukukauden alun lähestyessä kavereiden kanssa oleskeleminen oli tavallistakin hauskempaa ja perhe muuttui siedettävämmäksi. Oma kämppä ei ollutkaan murju vaan lämpimän kodikas. Matkalaukku veti vain kolmasosan mukaan tarkoitetuista vaatteista mutta painoi silti kuin synti.

Lähtöpäivän aamuna nuoskaa tippui taivaalta ja julkiset liikennevälineet seisoivat paikoillaan. Vähemmän hilpeänä kiskoin kamppeeni ikkunaremontin viimeistelyn jäljiltä lojuvien raksakalujen läpi auraamattomalle etupihalle, jonne taksi melkein juuttui. Kehällä tajusin sateenvarjon jääneen eteiseen. Helsinki-Vantaalla eräs joukko pohjusti Kanarian lomaansa. Onneksi lento oli aikataulussa, mutta Britannian päässä jumituimme ruuhkaan. Kone kiersi tunnin ympyrää, ja Heathrowlla jouduin erikoisturvatarkastukseen.

Mutta sitten maanalaisessa tarjottiin heti istumapaikkaa. Ilma oli keväinen eikä lumesta ollut tietoakaan. South Kensingtonin asemalla metrosoittaja rämpytti kitarallaan Marseillesia. Asuntola löytyi ilman eksymistä, ja olin kahden hengen jaettavan huoneen ainoa asukas. Kerrokseni ryhmähuoneesta näkyi Big Ben. Siinä vaiheessa totesin kerrankin tehneeni loistopäätöksen.

Lontoon rakeita ja opiskelua

Elettyäni kuukauden verran hieman laivan hyttiä isomman huoneen suvereenina hallitsijana sain huonetovereikseni neljä vuotta nuoremman brasilialaisen tytön, joka oli tullut Lontooseen englannin kurssille, sekä kolme suurta matkalaukkua. Elekielellä näytin, kuinka roskat kuuluvat roskikseen ja kuinka mikro toimii kaverin ilmeen ollessa järkyttynyt. Ruoanlaitto tuntuu olevan mysteeri myös monelle asuntolan täyttäneelle pohjoisamerikkalaiselle. Muutaman kerran on pitänyt ravata rappuset yhdeksännestä kerroksesta alas palohälyttimien vinkuessa. Jostain syystä ihmiset liikkuvat rivakammin aamuyöllä kuin iltapäivällä.

Nurkkien muuttuessa liian ahtaiksi voi aina onneksi lähteä kävelemään. Asuntolani sijaitsee Chelseassa King’s Roadin varrella, joka oli 1960-luvulla Euroopan hipein kulmakunta. Täällä näkivät päivänvalon niin minihameet kuin punkkin. Vuonna 2010 kadut sen sijaan täyttyvät jupeista, urheiluautoista ja kaukomaiden ruhtinaista. Suuren osan vapaa-ajasta kulutan muualla kaupungissa.

Yksi mukavimmista Lontoon ominaisuuksista onkin alueiden monimuotoisuus. Yhdessä hetkessä seisot tungoksessa ja puristat laukkuasi estääksesi voroa viemästä sitä, väistät matkailijoiden kameraa tai kuuntelet paikallisen valitusta varkaista ja turisteista. Seuraavaksi vaellat puistossa elukoiden seassa. Lopuksi löydät itsesi hiljaisesta naapurustosta. Tosin autioita katujakin on erilaisia: kuljeskellessasi niillä joko haluat napsaista mukaasi oksan ruusupensaasta tai toivot omistavasi pesäpallomailan. Vaihtoyliopistoni London Metropolitan Universityn humanistinen tiedekunta sijaitsee Pohjois-Lontoossa, joka on sievä sekoitus kaikkia yllämainittuja.

Opiskelu poikkeaa jonkin verran suomalaisesta systeemistä. Yhden lukukauden aikana suoritetaan neljä luentosarjaa eli moduulia, jotka ovat 7,5 opintopisteen arvoisia. Jokaisella moduulilla on kokoontuminen kerran viikossa. Tällöin istutaan tunnin verran luennolla, jonka jälkeen jakaudutaan pienempiin seminaariryhmiin, joissa keskustellaan käsitellystä aiheesta kaksi tuntia. Brittiläiseen tapaan hiljaisia hetkiä ei ole. Luennoitsijoilla ja ryhmien vetäjillä on aina vähintäänkin joku sarkastinen kommentti kielen päällä. Kurssien läpäiseminen vaatii suunsa avaamista, silla tuntiosallistuminen on tärkeä arvioinnin kohde.

Lisäksi jokainen moduuli sisältää kaksi palautettavaa työtä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa yhtä kuulustelua ja seitsemää esseetä. Esseiden vaadittu pituus vaihtelee, angloamerikkalaiseen tyyliin, 1000–2000 sanan välillä, joten fonttikoon ja rivivälin suurentaminen sekä marginaalin leventäminen ovat siis valitettavasti täällä käyttökelvottomia konsteja. Kirjoitustöiden deadline ei ole liukuva. Jos myöhästyy palautuspäivästä, saa kahden viikon armonajan, jolloin työ saatetaan päästää läpi alimmalla arvosanalla. Tämän ajan ylityksen jälkeen kurssi on reputettu.
Toki suomalaisellekin tuttuja piirteitä yliopistoelämästä löytyy. Ennen lomia kirjastot ja tietokonesalit täyttyvät opiskelijoista, jotka silmät verestäen ja kahvin voimalla raatavat tehtävien keskellä. Joka ilta on vähintään pari tapahtumaa opiskelijabaarissa. Kaikista luennoitsijoista ja seminaariohjaajista vain yksi on nainen.

Pokka pitää

Ennakkoluuloista huolimatta en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa uutta sateenvarjoa yksiössäni lojuvan sijaiseksi. Toki täällä satelee harva se päivä, mutta vain kerran vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Muuten sateet ovat pikemminkin kevyitä kuuroja.

Ennakko-odotuksista se tärkein osoittautui onneksi todeksi. Britit ovat ystävällisiä ja hauskalla tavalla outoja. Yhdellä silmäyksellä saattaa nähdä iltapukuun sonnustautuneen ladyn ja turnipseja rakastavan ukkelin. Kirjallisuushistorian kurssilla istuu nelikymppinen skotti, jonka kasvoja koristavat viiltoarvet. Luennoilla voi kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Pyydettäessä sanotaan aina please.

Välillä täällä kyllä tuntee itsensä Siddharta Gautamaksi. Uutisissa kerrotaan lontoolaisten pikkulasten joukkohaudoista, joihin köyhimmät perheet ovat joutuneet tyytymään hintavien hautauskulujen vuoksi. Lehdissä todetaan, kuinka Iso-Britannia keikkuu Euroopan kärkipaikalla niin teiniraskauksien kuin sukupuolitautien määrässä. Yhden iltapäiväluentoni aikana yliopistorakennuksen viereisellä kadulla puukotettiin kuoliaaksi murrosikäinen tyttö. Kuulin tästä vasta jälkeenpäin, mutta muistan kuulleeni poliisiauton sireenin. Kai.

Tervetuloa luokkayhteiskuntaan, joka lienee rasittavin paikallinen piirre vaalean leivän ja yksityispuistojen ohella. Sosiaaliset erot ovat varsin huikeita, ja lama on vain kärjistänyt kuiluja. Huomattavaa on, että ryhmien välisiä vapaaehtoisia kanssakäymisiä on vähänlaisesti. Tästä johtunee sekin, että länsimaiden kansalaisista juuri brittien on vaikeinta lähteä luokkaretkelle. Toimet tällaisen yhteiskunnan aiheuttamia tuotoksia vastaan ovat mielenkiintoisia. Helmikuussa jokainen asuntolassani majaileva alle 25-vuotias sai tehdä klamydia-testin ilmaiseksi.

Oravaa on kiittäminen

Vaalien lähestyessä täkäläiset poliitikot ovat jälleen havahtuneet valtion epäkohtiin. Uudistuksia luvatessaan heidän täytyy kuitenkin pohtia lupaamiaan asioita tarkkaan, sillä, toisin kuin siellä kotona, poliitikkojen pallit heiluvat vikkelään. Koululaitos on täällä aika retuperällä, minkä tähden olen pitkin kevättä nähnyt juttuja tuosta Suomen ihmeestä nimeltä peruskoulu ja pääpuolueiden lupauksista muovata maan oppilaitoksia suomalaisemmiksi. Brittiläisten kavereideni mielestä on käsittämätöntä, että opettajan ammatti on kaukana pohjoisessa niin arvostettu. Myös ilmaista yliopistokoulutusta on ihasteltu.

Kerran yliopiston kahvilassa englantilainen tuttuni huikkasi minulle kassajonosta: “Thank you!” Hetken ihmettelyn jälkeen sain selville David Beckhamin käyneen Turussa leikkauttamassa akillesjänteensä ortopedi Sakari Oravalla. A Squirrel did it! Jalkapallo on kaikkialla. Kampukseni on Arsenalin kotistadionin vieressä, ja huoneeni ikkunasta näkyy Chelsean kenttä. Otteluiden aikana riehakkaat fanit hoilaavat kannustus- sekä pilkkalauluja ja poliisihelikopterit pyörivät taivaalla. Lisäksi on mahdollista nähdä bobbeja enemmän kuin missään.

Kesäkuussa pitää luopua kulttuuririennoista, postikorttimaisemista, katumarkkinoista ja uusista tuttavista. Alussa ihmettelin lähdön hankaluutta. Luulen sen johtuvan siitä ikävästä, jonka kokee joutuessaan jättämään tietyt asiat ja ihmiset taakseen. Lähtö Lontoosta tulee olemaan todella vaikea.

Laura Jokisalo