Kronoksen uusi hallitus valittiin sopuisissa tunnelmissa

Kronoksen vaalikokous tarjosi vähän yllätyksiä, mutta reilusti keskustelua.

Kronos ry:n sääntömääräinen vaalikokous valitsi 15.12.2010 Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salissa hallituksen vuodelle 2011. Hieman alle neljäkymmentä jäsentä valitsi liki valkovenäläisellä yksimielisyydellä uudeksi puheenjohtajaksi Esa Tiusasen, joka on tunnettu aktiivisena kronoslaisena ja tarmokkaana liikuntavastaavana.

Vuonna 2008 opintonsa aloittanut Tiusanen kertoi tavoitteikseen muiden muassa hallituksen kokousten tehostamisen ja etukäteissuunnittelun. Kronoksen tapahtumakalenteria hän toivoi tasapainoitettavan niin, että ns. bilesumat vältettäisiin. Harvemmin järjestettävät, isommat ja paremmat tapahtumat keräävät todennäköisesti paremmin väkeä, hän pohti.

Illan ainoa äänestys liittyi varapuheenjohtajan valintaan. Ennakko-odotuksista poiketen Mari Kyllösen ja Joonas Nivalan lisäksi ehdokkaaksi asettui myös Toni Piipponen. Kyllösen voittama varapuheenjohtajavaali sisälsi myös vilkasta keskustelua Kronoksen tehtävistä ja taloudesta. HYY:n päätettyä ainejärjestötukien leikkaamisesta kymmenellä prosentilla myös Kronos joutuu tulemaan toimeen aiempaa vähemmällä. Illan radikaalein avaus lieni Piipposen ehdotus muutaman euron jäsenmaksusta, jonka kautta epäselvä jäsenmääräkin saataisiin selville.

Ehkä juuri taloustilanteesta johtuen Kronoksen taloudenhoitajan pestin täyttäminen osoittautui miltei ylivoimaiseksi. Lopulta tehtävään valittiin Jenni Jussila, joka sai ansaitut aplodit uhrautumisellaan. Tehtäväänsä riemukkaasti kuvannut taloudenhoitaja Henry Mannberg valittiin tulevan hallituksen sihteeriksi. Mannberg kertoi kokouksen jälkeen ajavansa pöytäkirjojen parempaa saatavuutta, mikä käytännössä tarkoittaa niiden säntillisempää laittamista Kronoksen nettisivuille.

Hallitustoiminta kiinnosti myös tämän vuoden fukseja. Kronoksen suhdevastaavaksi valittiin syksyllä historianopintonsa aloittanut Tiia Niemelä. Hän kertoi painottavansa yhteyksiä kronoslaisille mahdollisia sivuaineita edustaviin sisarjärjestöihin ja muihin historia-alan järjestöihin. Niemelä ehdotti myös markkinointia lukioiden suuntaan. ”Tulevien kronoslaisten on hyvä tietää, miten mukavaa täällä on”, hän sanoi.

Pekko Pistokoski

Kronikan vuoden 2011 päätoimittajiksi valittiin Kaisa Autere ja Henri Hannula. Kaikille avoin toimituskunta kutsutaan koolle vuoden alussa.

”Voi totuus parka!”

”Tässä on kysymys tosiasioista, ja kuka hyvänsä voi sanomattoman helposti vakuuttua siitä, mikä on totuus. Hyvä luoja! Voi totuus parka! Miten ihmiset tahtovat naamioida ja ryvettää sen vain itsepäisyyden ja ennakkoluulojen tähden!” Näin huokasi eräässä kirjeessään armon vuonna 1672 italialainen Francesco Redi, eräs biologian historian guruistani, jonka tärkeimpien tekstien suomennoksen olen äskettäin, syksyllä 2010, saanut julkaistuksi. Hänelle tieteellinen totuus oli itsestään selvä asia, tai oikeammin, oli itsestään selvää, että totuus oli olemassa, ja se voitiin saada selville vain tukeutumalla havaintoihin ja kokeisiin.

Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.

Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.

On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.

Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?

Anto Leikola

Kirjoittaja toimi oppihistorian

henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina

Helsingin yliopistossa vuosina 1988–1997.

Kulttuurisuhteet johdattivat Mariannen maahan

Tapaan oluttuopin äärellä tyytyväisen miehen, vastavalmistuneen, gradussaan Suomen ja Ranskan kulttuurihistoriaa tutkineen filosofian maisteri Sakari Siltalan. Tutkinto tuli tiiviin opiskelun tuloksena suoritetuksi tavoiteaikataulussa, mutta siitä Siltala ei tee numeroa: ”Ei siinä mahdottomasti reuhtoa tarvinnut”.

Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.

Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.

Ranska muotoutuu gradun aiheeksi

Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.

Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.

Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.

Tutkimuksia Pariisissa

Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.

Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.

Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.

Kirjallisia töitä vastedeskin

Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.

Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.

Toni Piipponen

”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on” – pieni Kronikka-katsaus

Kronoksen 65-vuotisjuhlanumerossa täytyy luonnollisesti käyttää hyväkseen tilaisuus tarkastella myös oman, tällä hetkellä 36-vuotiaan, lehtemme Kronikan taivalta. Opiskelijahuoneen arkistokaapissa lymyilevät lehden vanhemmat numerot ovat varsin kirjava joukko aikansa asenteita, sen hetkistä muotia ja monin tavoin lähes muuttumatonta opiskelijaelämää.

Aloitetaan jälleen punaistakin punaisemmasta 70-luvusta. Kaikkien aikojen ensimmäinen Kronikka julkaistiin 25.10.1974 alun perin Kronoksen ja sen hallituksen tiedotuslehtenä. Ohuita, noin kuukauden välein ilmestyviä tiedotuslehtisiä alkoi poliittisen aktiivisuuden kulta-aikana ilmestyä niin tiuhaan tahtiin, että niiden ympärille päätettiin perustaa lehti. Kronikka joutuikin osaksi oikeaa tiedotuslehtien ryöppyä, kun samaan aikaan historian laitoksella ilmestyi Akateemisen sosialistiseuran Aurora, sosiaalidemokraattien Seikka ja kilpailijana Historian Laitoksen Porvareiden HiLaPo.

Kronikan nimi valittiin lopulta hallituksen järjestämän kilpailun turvin. Vaatimuksena nimen tuli ”… jotenkin ilmentää Kronoksen luonnetta demokraattisena järjestönä, historian opiskelijoiden etujärjestönä. Nimi voi olla historiallinen tai laitokseemme tai opiskeluun liittyvä. Ennenkaikkea sen on oltava iskevä ja mieleenpainuva.”(Kronos-tiedote 4/74) Kronikka voitti toiseksi tulleen ”Kronosauruksen”, siinä missä kunniamaininta annettiin ehdotukselle: ”Kronos taistelee – miehet kertovat”.

Ei tusinaviihteelle…

70-luvun Kronikat erottuvat pahvisten kansioiden joukosta hieman karkealla ulkoasullaan. Kirjoituskoneella kirjoitetut ja monistetut liuskat on niitattu yhteen yläkulmasta tai keskeltä reunaa. Sisältö on ajalle ominaisen painavaa ja julistavaa, kuten numeron 3/77 pääkirjoitus tarmolla esittelee: ”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on, enimmäkseen vakavaa. Toivottavasti yleissävy ei ole liian vakava. Mitään ylikansallista ja ylikevyttä tusinaviihdettä ei varmasti löydy!”

Sivuilla kulkevatkin pääasiassa neuvostoliittolaisen oppikirjallisuuden lisäämistä vaativat adressit, ”marxilais-leniniläinen historiatieteen traditio” ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto –retoriikka. Myöhemmin mukaan mahtuu kuitenkin myös ripaus runoutta, fuksi kertoo –palsta ja uusia kirja-arvosteluja. Lehtien myöhempi arvo syntyykin siitä, kuinka ne todella ovat aikalaislähteitä ja tilanteessa mukana. Vuonna 1977 Kronikassa julkaistiin muun muassa Heikki Ylikankaan uunituoreen Nuijasota-kirjansa esittelyssä Historiallisen Yhdistyksen keskustelutilaisuudessa pitämä alustus ja haastattelu, jossa Ylikangas pohtii kirjan kirjoittamisprosessia ja kysymystä historiantutkimuksen subjektiivisuudesta: ”Kenelle siis myötätuntoni osoitin?”

…tai kenties sittenkin?

Jos huumorin oli vaikea löytää sijaa alkuvaiheen Kronikoista, 80-luvulla sen annettiin paikoin jo onneksi vähän rehottaakin. Sarjakuvat, kertomukset ja ristikot valtasivat tilaa, kun lehteä toimitettiin joka lehteen vaihtuvan toimituskunnan voimin. Vaikka poliittisuus katosi jyrkästi, 70-luvun teemojen käsittely ja historia jatkuivat vuosikymmenen loppuun saakka, jolloin muotiin nousivat ekologisuus ja uudenlainen yhteiskuntakriittisyys. 80-luvun epäpoliittisuutta kuvaavat hauskasti vuoden 1989 Kronikan 15-vuotisjuhlanumeron kirjoittajat: ”Nykyisin Kronikka on kuin muutkin ainejärjestölehdet: riippuvainen opiskelijoista. Politiikkaa ei ole lehdessä sen enempää kuin ihmisissäkään. Jutut on ihan yhtä tylsiä, hauskoja, kantaaottavia tai lässyjä kuin mekin.”

Kronikka onkin aina toimituskuntansa ja laitoksensa luomus. Vuoden 1997 Kronikan päätoimittaja Mirkka Lappalainen kuvasi vuoden 2004 haastattelussa Kronikkaa artikkelikokoelmamaisena julkaisuna, joka oli jossain määrin irrallaan Kronoksen muusta toiminnasta. Sen oli tarkoitus palvella kaikkia kronoslaisia aktiivijoukon sijaan. 1990-luvun loppupuolen Kronikat täyttyvät hyvin kirjoitetuista novelleista, runoista ja historiallisista artikkeleista. Nuori kirjoittaja pohtii vaikeaa ammatin ja elämänpolun valintaa ja vaihto-oppilas jännittäviä sivuaineratkaisuja folkloristiikasta muinaisiiriin. 90-luvun alun laman uudelleen synnyttämä vahva yhteiskuntakriittisyys haihtuikin vuosikymmenen loppua kohden. Joukosta erottuu muun muassa liilakantinen, vuoden 1994 ”suuri jumalallinen ja yhteiskunnallinen numero”, jossa räksytetään värikkäin sanankääntein milloin millekin.

Opiskelijaelämän ikkuna vai avaimenreikä?

Kronikka on omalla tavallaan hauska tirkistysaukko viime vuosikymmenten opiskelijaelämään. Yhteiskunnallisten painotusten, aikansa uutuuskirjallisuuden ja historian tutkimuksen muuttuvien suuntausten lisäksi vanhoja lehtiä selatessa on mukava tarttua yksityiskohtiin historianopiskelijoiden arjesta ja juhlasta. Vuoden 1977 Kronoksen pikkujoulujen mainos toivoo sisäänpääsymaksuksi pientä, itse tehtyä lahjaa, ja voipa nykyisen palloiluvuoron edeltäjänä nähdä kronoslaisille avoimen, viikoittaisen lentopallosalivarauksen Porthaniassa.

Toisin sanoen hyvin moni asia on säilynyt ennallaan. Eräässä lehdessä taidettiin erikseen mainita, että tällä kertaa emme käsittele tutkintouudistusta, mutta seuraavassa numerossa se olisi taas varmasti mukana. Lehden monesti vaihtunut kirjoittajakaarti on täynnä tuttuja nimiä, joiden joukossa on muun muassa nykyisiä ja entisiä professoreita ja fuksien tuntemia peruskurssien vetäjiä. Kronikan sivuilla toistuvat vuosi toisensa jälkeen kiitokset innokkaille kirjoittajille, opiskelijoiden ympäröivän maailman tarkastelu sekä vilpittömät kiroukset lähestyvästä deadlinesta. Kaikki kuuluvat asiaan.

Kaisa Autere

Juhlakronikka!

Ilolla saamme ilmoittaa, että tämän vuoden viimeinen Kronikka - ainejärjestö Kronoksen 65-vuotista taivalta markkeeraava juhlanumero - julkaisiin eilisissä vuosijuhlissa. Tuttuun tapaan lehteä on huomisesta alkaen saatavana ainakin laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Topelian kirjastosta.

Päätoimittajien ominaisuudessa kiitämme lämpimästi kaikkia tänä antoisana vuonna lehden teossa mukana olleita.

Luvassa on vielä joitakin poimintoja Juhlakronikan sisällöstä.

Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet

Pjotr Jakovlevitš Tšaadajev (1794-1856) oli venäläinen filosofi ja kirjailija. Nuorena upseerina hän osallistui Venäjän sotaan Napoleonia vastaan. Sodan jälkeen Tšaadajev koki henkisen kriisin, jonka seurauksena hänestä tuli hyvin uskonnollinen. Parantaakseen terveyttään hän matkusti Länsi-Euroopassa usean vuoden ajan, ja hänen kokemuksensa länsimaista olivat erittäin arvostettuja aikalaisten keskuudessa.

Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofiset kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettömälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdeksan ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maailman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjääneisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.

Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuksien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliittisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirkkoa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumista. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjäämiseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi ortodoksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilaisuuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.

Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tarkoitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Jumalaan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittämistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Venäjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta menneisyyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.

Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikuttivat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapadnikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toimi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – henkilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Alex Kransman

Filosofiset kirjeet:
http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.html (venäjäksi)
http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPremlettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)

Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta

Seuraavan artikkelin on tarkoitus valaista sitä tapaa, jolla valtion tiedoituslaitos ja päämajan propagandayksikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muutoksia jäykän byrokratian toimintatavoissa: miten pakon alla kyettiin merkittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskunnallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.

Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.

Sensuurin pitkä nuorallatanssi

Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.

Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.

Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille

Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.

Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.

Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa

Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.

Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.

Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä

Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.

Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.

Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen

Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.

Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.

Henri Hannula

Kim Kousa

Lähteet:
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)