”Voi totuus parka!”

”Tässä on kysymys tosiasioista, ja kuka hyvänsä voi sanomattoman helposti vakuuttua siitä, mikä on totuus. Hyvä luoja! Voi totuus parka! Miten ihmiset tahtovat naamioida ja ryvettää sen vain itsepäisyyden ja ennakkoluulojen tähden!” Näin huokasi eräässä kirjeessään armon vuonna 1672 italialainen Francesco Redi, eräs biologian historian guruistani, jonka tärkeimpien tekstien suomennoksen olen äskettäin, syksyllä 2010, saanut julkaistuksi. Hänelle tieteellinen totuus oli itsestään selvä asia, tai oikeammin, oli itsestään selvää, että totuus oli olemassa, ja se voitiin saada selville vain tukeutumalla havaintoihin ja kokeisiin.

Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.

Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.

On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.

Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?

Anto Leikola

Kirjoittaja toimi oppihistorian

henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina

Helsingin yliopistossa vuosina 1988–1997.

Kulttuurisuhteet johdattivat Mariannen maahan

Tapaan oluttuopin äärellä tyytyväisen miehen, vastavalmistuneen, gradussaan Suomen ja Ranskan kulttuurihistoriaa tutkineen filosofian maisteri Sakari Siltalan. Tutkinto tuli tiiviin opiskelun tuloksena suoritetuksi tavoiteaikataulussa, mutta siitä Siltala ei tee numeroa: ”Ei siinä mahdottomasti reuhtoa tarvinnut”.

Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.

Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.

Ranska muotoutuu gradun aiheeksi

Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.

Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.

Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.

Tutkimuksia Pariisissa

Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.

Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.

Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.

Kirjallisia töitä vastedeskin

Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.

Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.

Toni Piipponen

”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on” – pieni Kronikka-katsaus

Kronoksen 65-vuotisjuhlanumerossa täytyy luonnollisesti käyttää hyväkseen tilaisuus tarkastella myös oman, tällä hetkellä 36-vuotiaan, lehtemme Kronikan taivalta. Opiskelijahuoneen arkistokaapissa lymyilevät lehden vanhemmat numerot ovat varsin kirjava joukko aikansa asenteita, sen hetkistä muotia ja monin tavoin lähes muuttumatonta opiskelijaelämää.

Aloitetaan jälleen punaistakin punaisemmasta 70-luvusta. Kaikkien aikojen ensimmäinen Kronikka julkaistiin 25.10.1974 alun perin Kronoksen ja sen hallituksen tiedotuslehtenä. Ohuita, noin kuukauden välein ilmestyviä tiedotuslehtisiä alkoi poliittisen aktiivisuuden kulta-aikana ilmestyä niin tiuhaan tahtiin, että niiden ympärille päätettiin perustaa lehti. Kronikka joutuikin osaksi oikeaa tiedotuslehtien ryöppyä, kun samaan aikaan historian laitoksella ilmestyi Akateemisen sosialistiseuran Aurora, sosiaalidemokraattien Seikka ja kilpailijana Historian Laitoksen Porvareiden HiLaPo.

Kronikan nimi valittiin lopulta hallituksen järjestämän kilpailun turvin. Vaatimuksena nimen tuli ”… jotenkin ilmentää Kronoksen luonnetta demokraattisena järjestönä, historian opiskelijoiden etujärjestönä. Nimi voi olla historiallinen tai laitokseemme tai opiskeluun liittyvä. Ennenkaikkea sen on oltava iskevä ja mieleenpainuva.”(Kronos-tiedote 4/74) Kronikka voitti toiseksi tulleen ”Kronosauruksen”, siinä missä kunniamaininta annettiin ehdotukselle: ”Kronos taistelee – miehet kertovat”.

Ei tusinaviihteelle…

70-luvun Kronikat erottuvat pahvisten kansioiden joukosta hieman karkealla ulkoasullaan. Kirjoituskoneella kirjoitetut ja monistetut liuskat on niitattu yhteen yläkulmasta tai keskeltä reunaa. Sisältö on ajalle ominaisen painavaa ja julistavaa, kuten numeron 3/77 pääkirjoitus tarmolla esittelee: ”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on, enimmäkseen vakavaa. Toivottavasti yleissävy ei ole liian vakava. Mitään ylikansallista ja ylikevyttä tusinaviihdettä ei varmasti löydy!”

Sivuilla kulkevatkin pääasiassa neuvostoliittolaisen oppikirjallisuuden lisäämistä vaativat adressit, ”marxilais-leniniläinen historiatieteen traditio” ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto –retoriikka. Myöhemmin mukaan mahtuu kuitenkin myös ripaus runoutta, fuksi kertoo –palsta ja uusia kirja-arvosteluja. Lehtien myöhempi arvo syntyykin siitä, kuinka ne todella ovat aikalaislähteitä ja tilanteessa mukana. Vuonna 1977 Kronikassa julkaistiin muun muassa Heikki Ylikankaan uunituoreen Nuijasota-kirjansa esittelyssä Historiallisen Yhdistyksen keskustelutilaisuudessa pitämä alustus ja haastattelu, jossa Ylikangas pohtii kirjan kirjoittamisprosessia ja kysymystä historiantutkimuksen subjektiivisuudesta: ”Kenelle siis myötätuntoni osoitin?”

…tai kenties sittenkin?

Jos huumorin oli vaikea löytää sijaa alkuvaiheen Kronikoista, 80-luvulla sen annettiin paikoin jo onneksi vähän rehottaakin. Sarjakuvat, kertomukset ja ristikot valtasivat tilaa, kun lehteä toimitettiin joka lehteen vaihtuvan toimituskunnan voimin. Vaikka poliittisuus katosi jyrkästi, 70-luvun teemojen käsittely ja historia jatkuivat vuosikymmenen loppuun saakka, jolloin muotiin nousivat ekologisuus ja uudenlainen yhteiskuntakriittisyys. 80-luvun epäpoliittisuutta kuvaavat hauskasti vuoden 1989 Kronikan 15-vuotisjuhlanumeron kirjoittajat: ”Nykyisin Kronikka on kuin muutkin ainejärjestölehdet: riippuvainen opiskelijoista. Politiikkaa ei ole lehdessä sen enempää kuin ihmisissäkään. Jutut on ihan yhtä tylsiä, hauskoja, kantaaottavia tai lässyjä kuin mekin.”

Kronikka onkin aina toimituskuntansa ja laitoksensa luomus. Vuoden 1997 Kronikan päätoimittaja Mirkka Lappalainen kuvasi vuoden 2004 haastattelussa Kronikkaa artikkelikokoelmamaisena julkaisuna, joka oli jossain määrin irrallaan Kronoksen muusta toiminnasta. Sen oli tarkoitus palvella kaikkia kronoslaisia aktiivijoukon sijaan. 1990-luvun loppupuolen Kronikat täyttyvät hyvin kirjoitetuista novelleista, runoista ja historiallisista artikkeleista. Nuori kirjoittaja pohtii vaikeaa ammatin ja elämänpolun valintaa ja vaihto-oppilas jännittäviä sivuaineratkaisuja folkloristiikasta muinaisiiriin. 90-luvun alun laman uudelleen synnyttämä vahva yhteiskuntakriittisyys haihtuikin vuosikymmenen loppua kohden. Joukosta erottuu muun muassa liilakantinen, vuoden 1994 ”suuri jumalallinen ja yhteiskunnallinen numero”, jossa räksytetään värikkäin sanankääntein milloin millekin.

Opiskelijaelämän ikkuna vai avaimenreikä?

Kronikka on omalla tavallaan hauska tirkistysaukko viime vuosikymmenten opiskelijaelämään. Yhteiskunnallisten painotusten, aikansa uutuuskirjallisuuden ja historian tutkimuksen muuttuvien suuntausten lisäksi vanhoja lehtiä selatessa on mukava tarttua yksityiskohtiin historianopiskelijoiden arjesta ja juhlasta. Vuoden 1977 Kronoksen pikkujoulujen mainos toivoo sisäänpääsymaksuksi pientä, itse tehtyä lahjaa, ja voipa nykyisen palloiluvuoron edeltäjänä nähdä kronoslaisille avoimen, viikoittaisen lentopallosalivarauksen Porthaniassa.

Toisin sanoen hyvin moni asia on säilynyt ennallaan. Eräässä lehdessä taidettiin erikseen mainita, että tällä kertaa emme käsittele tutkintouudistusta, mutta seuraavassa numerossa se olisi taas varmasti mukana. Lehden monesti vaihtunut kirjoittajakaarti on täynnä tuttuja nimiä, joiden joukossa on muun muassa nykyisiä ja entisiä professoreita ja fuksien tuntemia peruskurssien vetäjiä. Kronikan sivuilla toistuvat vuosi toisensa jälkeen kiitokset innokkaille kirjoittajille, opiskelijoiden ympäröivän maailman tarkastelu sekä vilpittömät kiroukset lähestyvästä deadlinesta. Kaikki kuuluvat asiaan.

Kaisa Autere

Juhlakronikka!

Ilolla saamme ilmoittaa, että tämän vuoden viimeinen Kronikka - ainejärjestö Kronoksen 65-vuotista taivalta markkeeraava juhlanumero - julkaisiin eilisissä vuosijuhlissa. Tuttuun tapaan lehteä on huomisesta alkaen saatavana ainakin laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Topelian kirjastosta.

Päätoimittajien ominaisuudessa kiitämme lämpimästi kaikkia tänä antoisana vuonna lehden teossa mukana olleita.

Luvassa on vielä joitakin poimintoja Juhlakronikan sisällöstä.

Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet

Pjotr Jakovlevitš Tšaadajev (1794-1856) oli venäläinen filosofi ja kirjailija. Nuorena upseerina hän osallistui Venäjän sotaan Napoleonia vastaan. Sodan jälkeen Tšaadajev koki henkisen kriisin, jonka seurauksena hänestä tuli hyvin uskonnollinen. Parantaakseen terveyttään hän matkusti Länsi-Euroopassa usean vuoden ajan, ja hänen kokemuksensa länsimaista olivat erittäin arvostettuja aikalaisten keskuudessa.

Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofiset kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettömälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdeksan ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maailman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjääneisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.

Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuksien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliittisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirkkoa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumista. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjäämiseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi ortodoksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilaisuuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.

Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tarkoitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Jumalaan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittämistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Venäjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta menneisyyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.

Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikuttivat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapadnikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toimi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – henkilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Alex Kransman

Filosofiset kirjeet:
http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.html (venäjäksi)
http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPremlettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)

Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta

Seuraavan artikkelin on tarkoitus valaista sitä tapaa, jolla valtion tiedoituslaitos ja päämajan propagandayksikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muutoksia jäykän byrokratian toimintatavoissa: miten pakon alla kyettiin merkittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskunnallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.

Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.

Sensuurin pitkä nuorallatanssi

Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.

Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.

Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille

Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.

Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.

Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa

Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.

Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.

Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä

Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.

Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.

Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen

Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.

Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.

Henri Hannula

Kim Kousa

Lähteet:
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)

Kronikka III/2010 ilmestynyt!

Syksyn ensimmäinen Kronikan numero on nyt saatavilla. Omasi voit hakea mm. laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Humanistisen ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoista. Päätoimittajat esittävät jälleen lämpimän kiitoksensa kaikille lehteä avustaneille.

”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”

Yliopistolliset traditiot ovat olennaisen tärkeä osa akateemisen opiskelijan, ehkä erityisesti historianopiskelijan, itsetiedostusta. Perinteet myös muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä paitsi elävämpiä, myös sisällöltään rikkaampia. Fuksikronikan haastattelussa on kaksi Helsingin yliopiston historian spesialistia, traditioiden tuntijaa ja tukijaa, Euroopan historian professori Laura Kolbe sekä ruotsinkielisen historia-oppituolin entinen viranhaltija, professori emeritus Matti Klinge. Molemmat ovat tulleet tunnetuiksi akateemisen nuorison ymmärtäjinä. Tähän aloitteellisuutteen ylioppilaat ovat myös vastanneet: Klinge toimi pitkään Eteläsuomalaisen osakunnan inspehtorin luottamustehtävässä, ja Laura Kolbe on samassa asemassa nykyään.

Valtionyliopisto

Tapaamme professorit Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Keskustelu kääntyy pian Helsingin yliopiston historiaan ja sitä muovanneisiin tekijöihin: osakuntiin, ainejärjestöihin ja ylioppilaihin itseensä. Professorit korostavat, että Helsingin yliopistolle on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti juuri pääkaupungissa. ”Keisari Nikolai I on tässä se suuri nimi, koska hän muutti yliopiston Turusta Helsinkiin. Hän myös osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa tälle kaikelle”, professori Klinge valaisee. Professori Kolbe jatkaa, että Helsingin asemakaavaa suunniteltaessa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen. ”Akateemisuus on keskeisesti läsnä tuottamassa Suomea valtiollisesti.” Klinge havainnollistaa, kuinka liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: tasavallan presidentti Halonen, pääministeri Vanhanen, puhemies Niinistö…

Laura Kolbe toteaa ylioppilaskunnan idean rakentuneen osakunta-aatteellisuuden varaan. Siinä missä Suomi koostuu maakunnista, ylioppilaskunta koostuu niitä edustavista osakunnista. ”Osakunnat antoivat maakunnille idean ja identiteetin.” ”Koko Suomi on siis edustettuna nuorisonsa kautta pääkaupungissa”, Matti Klinge lisää. Haastateltavat tietävät mistä puhuvat: Ylioppilaskunnan neliosainen historiateos oli Klingen suuri nuoruudentyö, jota Kolbe on myöhemmin täydentänyt ja laajentanut kahdella lisäosalla. Lisäksi Klinge kantoi päävastuun järkälemäisen Helsingin yliopiston historian 1640-1990 kirjoittamisesta.

Ensimmäinen suuri murros tähän yliopiston perinteiseen puoluekenttään tuli sotien jälkeen, kun ainejärjestöt ja tiedekuntayhdistykset aloittivat esiinmarssinsa. Taustalla oli ammattiyhdistysten poliittinen nousu ja ammattipohjaisen järjestäytymisen idea. ”Kronos perustettiin nimenomaan ainejärjestöksi. Ei vielä tietoisesti tätä vanhaa osakuntapuoluemuodostusta vastaan, mutta selvästi orientoituen ammattiin valmistautumisen merkeissä, ja tämähän oli opiskelijapoliittisesti erilainen kannanotto”, Kolbe hahmottaa yhdistyksen alkuaikoja. 1960- ja 70-lukujen taitteessa ainejärjestöt olivat hyvin leimallisesti vasemmiston äänenkannattajia ja voimakaskin kritiikki oikeistoa kohtaan kuului asiaan. Nykyisin poliittinen aatteellisuus ainejärjestöissä on radikaalisti vähentynyt, mutta intellektuaalinen kriittisyys sen sijaan pysynyt, eräissä osakunnissa kenties kaikkein vahvimmin.

Erilaisten akateemisten traditiosuuntien välillä käydään edelleen jatkuvaa linjanvetoa, eräänlaista taistelua. Perinteitä ei professorien mukaan kuitenkaan pitäisi leimata pysähtyneisyydeksi, kuten usein käy. Sen sijaan ne ovat monimuotoinen ja uudistuva voimavara, josta jokainen sukupolvi voi ammentaa tarvitsemaansa. Tärkeää on myös perinteiden uudistaminen, jolloin monet merkityssisällöt säilyvät ajan hengen muutoksissa.

Vapaata sivistystä kaikille

Politiikkaan päästyämme keskustelu väistämättä ajautuu ajankohtaiseen yliopistouudistukseen. Professori Kolbe yhtyy haastattelijoiden epäluuloon: ”Uudistus tuntuu huolestuttavalta. Se tuntuu suorastaan pahalta ja ikävältä.” Hän kertoo käyttäneensä julkisia puheenvuoroja aiheesta silloin, kun keskustelu kävi kuumimmillaan. Kolbe korostaa pitävänsä hyvänä, että yliopistosta keskustellaan, mutta ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi vaikutteet piti hakea Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Anglosaksinen yliopistoperinne kun perustuu hyvin pitkälti siihen, että rahalla voi saavuttaa mahdollisuuden opiskella huippuyliopistossa, kuten Oxfordissa tai Harvardissa. Meillä opiskelijoiden sosiaalinen tilanne ja tausta on usein toinen, kuten ovat myös yliopiston historialliset perinteet ja taloudelliset resurssit – täällä puhutaan kansansivistysyliopistosta.

”Mikä monia meitä järkytti, oli se totaalinen suomalaisen yliopistotradition ymmärtämättömyys, jolla tämä uudistus ajettiin läpi. Siinä keskeinen arvo on suoritus, joka mitataan jollain yksiköllä, eikä nimenomaan se kasvamisen prosessi, joka tuottaa näkökulman tulevaisuuteen – se puuttuu.” Silloisen opetusministerin lähetystö matkusti juuri edellä mainittuihin tunnettuihin yliopistoihin tutustumaan, miten oikeat innovaatiot syntyvät. Professori Klinge arvioi kuitenkin, että näiden korkeakoulujen maine on osin yliarvostettua. ”Se perustuu englannin kielen ylivaltaan, siihen, ettei tiedetä muusta.”

Yliopistouudistus muutti yliopistomme luonnetta puuttumalla talouteen, professorien asemaan ja hallintoon yleisemminkin. Rahoituskysymys ohitettiin yliopiston autonomian sopivalla väärinymmärtämisellä. Argumentti oli, että autonomia kasvaa, mutta kertomatta jäi sen kasvavan suhteessa rahoitukseen. Niinpä yliopiston pitää nyt hankkia suuri osa rahoituksestaan itse. Tämä herättää helposti kysymyksen ulkopuolisten rahoittajien pyrkimyksistä, siitä miten, minne ja millaisin perustein varoja jatkossa ohjataan.

Samalla professorinvirasta tehtiin työsuhde ja koko opetushenkilökunnan – oikeastaan koko yliopiston – ulkopuolelle perustettiin Helsingin yliopiston hallitus. Matti Klinge ihmettelee, miksi virkamiehille haluttiin antaa niin suuri valta. ”Minun tekisi mieleni huutaa väliin, että me, opettajat ja ylioppilaat, olemme se yliopisto, ette te virkailijat. Yliopiston muodostavat ylioppilaat ja opettajat.” Klingen viesti onkin, että mikäli hallintoihmisistä on hauskaa näperrellä epäolennaisuuksien parissa, olkoon niin. ”Ei ole mitään yliopistoa, jossa ei ole opettajia ja ylioppilaita, se on sitten jokin muu. Niin kauan kuin nämä kaksi ovat olemassa, eivät hallintobyrokraatit sittenkään pääse siihen väliin.” Kolbe on samaa mieltä: ”Tämähän on juuri se lähtökohta. Miksei sitä valtaa ja voimaa voida antaa meille, siis yliopistoyhteisön jäsenille, jotka tunnemme tämän organisaation ja tiedämme miten se toimii?”

Laura Kolbe oudoksuu sitäkin, että yliopiston hallitukselle luotiin merkittävä asema, mutta sen toiminnasta ei ole kuulunut juuri mitään. Klinge tosin muistuttaa harmistuneena päinvastaisesta: hän viittaa hallituksen puheenjohtajan, ministeri Antti Tanskasen taannoiseen kannanottoon. Tanskanen väitti yliopisto-opiskelun olevan lähinnä massaluentoja, joilla opettaja seisoo kopissa puhumassa ja opiskelijat nukkuvat. ”Tämä on herjaus sekä minua, että ylioppilaita kohtaan. Minun luentoni ovat siis olleet tylsiä massaluentoja, ja kaikki jotka ovat kuunnelleet luentojani, ovat nukkuneet. Siinä meni kaikkien meidän elämäntyö ja teidän kaikkien (ylioppilaiden) kunnia. Tällainen ihminen on tämän hallituksen puheenjohtaja…” Sekä professori Kolbe että haastattelijat ovat samaa mieltä. Hallintovalta ja käytännön todellisuus eivät valitettavasti tunnu aina kohtaavan.

”Jumala siunaa iloista antajaa”

Taloudellisesti epävarmoina aikoina opiskelija joutuu miettimään sitäkin, uskaltaako ryhtyä akateemisen tutkijan ammattiin, vaikka se sinänsä kiinnostaisi. Tähän professorit kuitenkin edelleen kannustavat, tosin eivät aivan varauksetta. ”Väitöskirjan tekeminenhän on meillä suhteellisen helppoa: rahoitusta saa, siis on rahastoja. Minä kyllä sanon, että ilman muuta jos on sellainen palo, mutta täytyy olla myös epävarmuuden sietokykyä. Vapaaseen intellektuaaliseen työhön liittyy valtavasti positiivisia asioita, mutta myös riskejä: epävarmuus – huomisesta ei ole tietoa. Pitää olla tietynlainen luonne, että kestää sen”, Laura Kolbe toteaa.

Keskeisen merkityksensä tutkimustyö saa varsinkin julkaisujen näkyvyyden kautta. Laadukkaita tutkimuksia luetaan ja siteerataan kauan ilmestymisensä jälkeenkin. Se kannustaa korkeisiin päämääriin. Professorit alleviivaavat laajojen historiallisten kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeyttä, sitä, että tutkimukset voivat hyvin ulottua usealle vuosisadalle ja muihin maihin. Pieniin arkisiin tapahtumiin keskittyvä postimerkkitieteily ei välttämättä ole hedelmällisintä, innovatiivisinta.

Asioiden suhteuttaminen kuuluukin akateemiseen elämään. Muodollisten meriittien ja useiden tutkintojen kerääminen itselle saattaa sittenkin olla toissijaista siihen nähden, että voisi toimia vaikkapa osakunnassa tai ainejärjestössä muiden hyväksi. Usein pyyteetön toiminta tuottaa lopulta elämässä suuremman hyödyn kuin lyhytnäköinen tehokkuusajattelu. ”’Jumala siunaa iloista antajaa’, sitä minä olen pitänyt elämässäni eräänlaisena tunnuslauseena”, Klinge sanoo. Eräänkin paljon julkista huomiota saaneen valtionfilosofin hän sen sijaan olisi valmis lähettämään autiolle saarelle tutustumaan siihen, mikä lopulta on merkityksellistä.

Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä”, Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.

Ja oikeassahan he ovat. Muuallakin on elämää.

Ari-Santeri Talja

Toni Piipponen

Juha Haavisto

Kronikka II/2010: Knallin ja sateen varjossa

Lontoosta kirjoitettaessa yleensä lainataan Samuel Johnsonin mietettä, kuinka kyseiseen kaupunkiin kyllästynyt on kyllästynyt myös elämään. Itseäni oli kotimaa alkanut hieman tympiä, joten lähdin kevätlukukaudeksi kokeilemaan väitteen paikkansapitävyyttä.

Miksi lähteminen on aina yhtä hankalaa? Lukukauden alun lähestyessä kavereiden kanssa oleskeleminen oli tavallistakin hauskempaa ja perhe muuttui siedettävämmäksi. Oma kämppä ei ollutkaan murju vaan lämpimän kodikas. Matkalaukku veti vain kolmasosan mukaan tarkoitetuista vaatteista mutta painoi silti kuin synti.

Lähtöpäivän aamuna nuoskaa tippui taivaalta ja julkiset liikennevälineet seisoivat paikoillaan. Vähemmän hilpeänä kiskoin kamppeeni ikkunaremontin viimeistelyn jäljiltä lojuvien raksakalujen läpi auraamattomalle etupihalle, jonne taksi melkein juuttui. Kehällä tajusin sateenvarjon jääneen eteiseen. Helsinki-Vantaalla eräs joukko pohjusti Kanarian lomaansa. Onneksi lento oli aikataulussa, mutta Britannian päässä jumituimme ruuhkaan. Kone kiersi tunnin ympyrää, ja Heathrowlla jouduin erikoisturvatarkastukseen.

Mutta sitten maanalaisessa tarjottiin heti istumapaikkaa. Ilma oli keväinen eikä lumesta ollut tietoakaan. South Kensingtonin asemalla metrosoittaja rämpytti kitarallaan Marseillesia. Asuntola löytyi ilman eksymistä, ja olin kahden hengen jaettavan huoneen ainoa asukas. Kerrokseni ryhmähuoneesta näkyi Big Ben. Siinä vaiheessa totesin kerrankin tehneeni loistopäätöksen.

Lontoon rakeita ja opiskelua

Elettyäni kuukauden verran hieman laivan hyttiä isomman huoneen suvereenina hallitsijana sain huonetovereikseni neljä vuotta nuoremman brasilialaisen tytön, joka oli tullut Lontooseen englannin kurssille, sekä kolme suurta matkalaukkua. Elekielellä näytin, kuinka roskat kuuluvat roskikseen ja kuinka mikro toimii kaverin ilmeen ollessa järkyttynyt. Ruoanlaitto tuntuu olevan mysteeri myös monelle asuntolan täyttäneelle pohjoisamerikkalaiselle. Muutaman kerran on pitänyt ravata rappuset yhdeksännestä kerroksesta alas palohälyttimien vinkuessa. Jostain syystä ihmiset liikkuvat rivakammin aamuyöllä kuin iltapäivällä.

Nurkkien muuttuessa liian ahtaiksi voi aina onneksi lähteä kävelemään. Asuntolani sijaitsee Chelseassa King’s Roadin varrella, joka oli 1960-luvulla Euroopan hipein kulmakunta. Täällä näkivät päivänvalon niin minihameet kuin punkkin. Vuonna 2010 kadut sen sijaan täyttyvät jupeista, urheiluautoista ja kaukomaiden ruhtinaista. Suuren osan vapaa-ajasta kulutan muualla kaupungissa.

Yksi mukavimmista Lontoon ominaisuuksista onkin alueiden monimuotoisuus. Yhdessä hetkessä seisot tungoksessa ja puristat laukkuasi estääksesi voroa viemästä sitä, väistät matkailijoiden kameraa tai kuuntelet paikallisen valitusta varkaista ja turisteista. Seuraavaksi vaellat puistossa elukoiden seassa. Lopuksi löydät itsesi hiljaisesta naapurustosta. Tosin autioita katujakin on erilaisia: kuljeskellessasi niillä joko haluat napsaista mukaasi oksan ruusupensaasta tai toivot omistavasi pesäpallomailan. Vaihtoyliopistoni London Metropolitan Universityn humanistinen tiedekunta sijaitsee Pohjois-Lontoossa, joka on sievä sekoitus kaikkia yllämainittuja.

Opiskelu poikkeaa jonkin verran suomalaisesta systeemistä. Yhden lukukauden aikana suoritetaan neljä luentosarjaa eli moduulia, jotka ovat 7,5 opintopisteen arvoisia. Jokaisella moduulilla on kokoontuminen kerran viikossa. Tällöin istutaan tunnin verran luennolla, jonka jälkeen jakaudutaan pienempiin seminaariryhmiin, joissa keskustellaan käsitellystä aiheesta kaksi tuntia. Brittiläiseen tapaan hiljaisia hetkiä ei ole. Luennoitsijoilla ja ryhmien vetäjillä on aina vähintäänkin joku sarkastinen kommentti kielen päällä. Kurssien läpäiseminen vaatii suunsa avaamista, silla tuntiosallistuminen on tärkeä arvioinnin kohde.

Lisäksi jokainen moduuli sisältää kaksi palautettavaa työtä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa yhtä kuulustelua ja seitsemää esseetä. Esseiden vaadittu pituus vaihtelee, angloamerikkalaiseen tyyliin, 1000–2000 sanan välillä, joten fonttikoon ja rivivälin suurentaminen sekä marginaalin leventäminen ovat siis valitettavasti täällä käyttökelvottomia konsteja. Kirjoitustöiden deadline ei ole liukuva. Jos myöhästyy palautuspäivästä, saa kahden viikon armonajan, jolloin työ saatetaan päästää läpi alimmalla arvosanalla. Tämän ajan ylityksen jälkeen kurssi on reputettu.
Toki suomalaisellekin tuttuja piirteitä yliopistoelämästä löytyy. Ennen lomia kirjastot ja tietokonesalit täyttyvät opiskelijoista, jotka silmät verestäen ja kahvin voimalla raatavat tehtävien keskellä. Joka ilta on vähintään pari tapahtumaa opiskelijabaarissa. Kaikista luennoitsijoista ja seminaariohjaajista vain yksi on nainen.

Pokka pitää

Ennakkoluuloista huolimatta en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa uutta sateenvarjoa yksiössäni lojuvan sijaiseksi. Toki täällä satelee harva se päivä, mutta vain kerran vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Muuten sateet ovat pikemminkin kevyitä kuuroja.

Ennakko-odotuksista se tärkein osoittautui onneksi todeksi. Britit ovat ystävällisiä ja hauskalla tavalla outoja. Yhdellä silmäyksellä saattaa nähdä iltapukuun sonnustautuneen ladyn ja turnipseja rakastavan ukkelin. Kirjallisuushistorian kurssilla istuu nelikymppinen skotti, jonka kasvoja koristavat viiltoarvet. Luennoilla voi kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Pyydettäessä sanotaan aina please.

Välillä täällä kyllä tuntee itsensä Siddharta Gautamaksi. Uutisissa kerrotaan lontoolaisten pikkulasten joukkohaudoista, joihin köyhimmät perheet ovat joutuneet tyytymään hintavien hautauskulujen vuoksi. Lehdissä todetaan, kuinka Iso-Britannia keikkuu Euroopan kärkipaikalla niin teiniraskauksien kuin sukupuolitautien määrässä. Yhden iltapäiväluentoni aikana yliopistorakennuksen viereisellä kadulla puukotettiin kuoliaaksi murrosikäinen tyttö. Kuulin tästä vasta jälkeenpäin, mutta muistan kuulleeni poliisiauton sireenin. Kai.

Tervetuloa luokkayhteiskuntaan, joka lienee rasittavin paikallinen piirre vaalean leivän ja yksityispuistojen ohella. Sosiaaliset erot ovat varsin huikeita, ja lama on vain kärjistänyt kuiluja. Huomattavaa on, että ryhmien välisiä vapaaehtoisia kanssakäymisiä on vähänlaisesti. Tästä johtunee sekin, että länsimaiden kansalaisista juuri brittien on vaikeinta lähteä luokkaretkelle. Toimet tällaisen yhteiskunnan aiheuttamia tuotoksia vastaan ovat mielenkiintoisia. Helmikuussa jokainen asuntolassani majaileva alle 25-vuotias sai tehdä klamydia-testin ilmaiseksi.

Oravaa on kiittäminen

Vaalien lähestyessä täkäläiset poliitikot ovat jälleen havahtuneet valtion epäkohtiin. Uudistuksia luvatessaan heidän täytyy kuitenkin pohtia lupaamiaan asioita tarkkaan, sillä, toisin kuin siellä kotona, poliitikkojen pallit heiluvat vikkelään. Koululaitos on täällä aika retuperällä, minkä tähden olen pitkin kevättä nähnyt juttuja tuosta Suomen ihmeestä nimeltä peruskoulu ja pääpuolueiden lupauksista muovata maan oppilaitoksia suomalaisemmiksi. Brittiläisten kavereideni mielestä on käsittämätöntä, että opettajan ammatti on kaukana pohjoisessa niin arvostettu. Myös ilmaista yliopistokoulutusta on ihasteltu.

Kerran yliopiston kahvilassa englantilainen tuttuni huikkasi minulle kassajonosta: “Thank you!” Hetken ihmettelyn jälkeen sain selville David Beckhamin käyneen Turussa leikkauttamassa akillesjänteensä ortopedi Sakari Oravalla. A Squirrel did it! Jalkapallo on kaikkialla. Kampukseni on Arsenalin kotistadionin vieressä, ja huoneeni ikkunasta näkyy Chelsean kenttä. Otteluiden aikana riehakkaat fanit hoilaavat kannustus- sekä pilkkalauluja ja poliisihelikopterit pyörivät taivaalla. Lisäksi on mahdollista nähdä bobbeja enemmän kuin missään.

Kesäkuussa pitää luopua kulttuuririennoista, postikorttimaisemista, katumarkkinoista ja uusista tuttavista. Alussa ihmettelin lähdön hankaluutta. Luulen sen johtuvan siitä ikävästä, jonka kokee joutuessaan jättämään tietyt asiat ja ihmiset taakseen. Lähtö Lontoosta tulee olemaan todella vaikea.

Laura Jokisalo

Kronikka II/2010: Opiskelijakirjaston alkulähteillä eli osakuntien kirjastoista

Joulukuussa sain yllättävä tarjouksen, jolla oli kuitenkin oma logiikkansa: ryhdy osakunnan historioitsijaksi. Suostuin, mutta pelkän pölyisen mappiarkiston sijaan hoivattavakseni tuli jotain täysin muuta.

Heti omien järjestötilojemme yläpuolelta sijaitsevan Savolaisen osakunnan tiloista etsivä löytää rokokoo-tyylisten huonekalujen sisustamasta huoneesta osakunnan kirjaston, jonka hoitaminen kuuluu myös toimenkuviini. Pienikin tutustuminen kirjaston sisältöön saa bibliofiilin ja historian opiskelijan sielun lämpenemään. Hyllyjen anteihin kuuluu mm. historiankirjoja 1800-luvun alusta, sanakirjoja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta ja laaja määrä eri kielillä painettuja Raamattuja, joista ehdottomana helmenä on 1639 Lyypekissä sekä latinaksi että kreikaksi painettu Raamattu.

Kokoelman takaa löytyy pitkä historia. Osakuntien kirjastot olivat etenkin Turun palon 1827 jälkeen kurssikirjallisuuden pääasiallinen lähde köyhille opiskelijoille. Lahjoituksien ja hankintojen myötä Savo-Karjalaisen osakunnan kirjasto oli jopa noin 2255 nidettä laaja vuonna 1852. Kirjastoa pidettiin yleisesti tärkeimpänä osakunnan jäsenilleen tarjoamana etuna ja sitä kartutettiin erityisen jäseniltä perityn kirjastoveron avulla.

Kirjastoihin hankittiin opinnoissa käytettävien kirjojen lisäksi myös eurooppalaista kaunokirjallisuutta niiden alkukielillä. Osakuntien kirjastot pystyivät kiertämään sen­suuri­määräyksiä ja niiden kautta muuten kielletty kirjallisuus, kuten Victor Hugon ja Louis Blancin teokset, päätyivät opiskelijoiden käsiin levottoman 1800-luvun puolivälin aikana. Osakuntien väliaikaisen lakkauttamisen (1853-1868) myötä niiden kirjastoista muodostettiin Uusi Yleinen Ylioppilaskirjasto vuonna 1858. Kuitenkin uusi kirjasto kärsi usein rahapulasta ja osakunnille alkoi tarpeen vaatiessa taas hiljalleen muodostua laajempia kirjastoja, erityisesti lahjoituksien kautta.

Hämäläinen osakunta alkoi kerätä itselleen nykyisen noin 10 000 niteen kirjastoaan 1930-luvun lamavuosina. Savolaisen osakunnan kirjasto toisaalta puolittui sen ja Karjalaisen osakunnan erottua toisistaan 1905. Ilmeisesti kehittyvä julkinen kirjastotoimi syrjäytti osakunnan kirjaston sen jäsenistön keskuudessa, kun jäsenpohjana ei enää 1800-luvun mallin mukaan ollutkaan vanhoja aatelissukuja, joilla olisi kapasiteettia kirjalahjoituksiin. Nykyisin kirjasto on noin 570 niteen kokoinen, pääosin osakunnan omia julkaisuja, maakunta- ja paikallishistorioita, kaunokirjallisuutta ja lisäksi osakunnan entisten jäsenien ja inspehtorien julkaisuja.

Kirjaston kokoelma muodostaa myös melko kattavan läpileikkauksen koko osakunnan historiaan. Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ajoista on jäänyt muistuttamaan muun muassa venäläinen runous ja osakuntien yliopiston rehtorille osoittama mietelmä. 1920–30-lukujen aatemaailmasta kertovat sisällissotaa kantaaottavasti käsittelevä kirjallisuus, AKS:n julkaisut, poliittiset pamfletit yliopiston suomalaistamiseksi sekä heimoajattelusta viestivä Viro-kirjallisuus. Sotien jälkeen julkaistussa materiaalissa taas valtaosan muodostavat eri paikallishistoriat. Muutenkin historiateokset ovat vahvasti edustettuina. Siirtymä poliittisesta aktiivisuudesta perinteiden ja maakuntaidentiteetin vaalimiseen on melko selkeä. Kirjojen yksityiset lahjoittajat ovat myös vaihtuneet instituutioiksi ja järjestöiksi ajan kuluessa.

Kirjastoon on siis vielä jäänyt pieni pala menneitä aikoja vanhan kirjallisuuden muodossa muistuttamaan niiltä ajoilta, kun kirja oli huomattavasti arvostetumpi ja arvokkaampi kuin nykypäivänä. Voidaan tietysti asettaa pohdinnan alaiseksi, miksi osakunnat säilyttävät vanhoja ja arvokkaita teoksia itsellään vain harvojen saatavilla. Ainakin Savolaisessa osakunnassa on mielestäni korostunut perinteiden vaaliminen. Tähän eittämättä kuuluu osana se, että voi istahtaa nojatuoliin, jossa ovat istuneet muut samankaltaiset ihmiset jo lähes sadan vuoden ajan, ja lukea kirjaa, jota on luettu jo 1840-luvulla. Kirjallisuuden omistaminen yleensäkin osoittaa sitoutumista, ja on vaikea asettaa samalle viivalle suhdetta kirjaan, jonka omistaa tai jonka on vain lainannut käyttöönsä.

Kim Kousa

Painokuumaa Kronikkaa saatavilla!

Kronikan vuoden toinen painettu laitos on nyt noudettavissa opiskelijahuoneesta. Tuttuun tapaan joitakin kappaleita löytyy lisäksi Opiskelijakirjastosta sekä Topelian ja Valtsikan kirjastoista. Hae omasi!

Päätoimittajat kiittävät lehden teossa mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.

Tervetuloa, arvoisat lehdenteosta kiinnostuneet historianopiskelijat, keskustelemaan syksyn suunnitelmista Globaaliin Uudelle ylioppilastalolle tiistaina 11. toukokuuta kello 18:30. Loistavia juttuideoita vastaan on saatavilla pientä tarjoilua.

Kronikka II/2010 luettavissa verkossa

Kulttuurijulkaisumme uusimman numeron verkkoversio on nyt luettavissa osoitteessa: http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka/.

Kronikka II/2010 painoon

Päätoimittajat jättivät tänään vuoden toisen numeron painoon, lukijoiden käsillä lehti lienee loppuviikosta. Luvassa on taas kantaaottavaa ja monipuolista opiskelijajournalismia!

Kronikka I/2010: Tuleva sijaisamanuenssi tutki työtä yliopiston kirjastossa

Tuore filosofian maisteri Johanna Harju, 26, koki gradun teon aikana sekä epätoivon että onnistumisen hetkiä.

Johanna Harju istuu kahvilan nurkkapöydässä ja hymyilee: ”En voi kieltää. Kyllä nyt todellakin on hyvä fiilis.” Se on helppo uskoa. Harju on tuore filosofian maisteri, jonka pro gradu -työ Avautuva tieteellinen kirjasto – koulutus ja työ Helsingin yliopiston kirjastossa 1950- ja 1960-luvuilla katsottiin tiedekunnassa cum laude approbaturin arvoiseksi. ”Olen lopputulokseen tyytyväinen. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin se, että sain gradun valmiiksi. En halunnut missään nimessä, että se olisi jäänyt roikkumaan.”

Harju tutki pro gradu -työssään Helsingin yliopiston kirjastossa (HYK) annettua kirjastoalan koulutusta ja siellä tehtyä työtä 1950- ja 1960-luvuilla. Samalla hän käsitteli aihetta osana Suomen tieteellisten kirjastojen kenttää. Harju jakoi gradunsa kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään koulutusta, toisessa työtä ja kolmannessa vanhemman kirjastonhoitajan Maria Widnäsin kouluttautumista ja työtä. ”Oli yllättävää huomata, kuinka paljon kahdessakymmenessä vuodessa tapahtui. Sekä työ että koulutus muuttuivat tuona aikana aivan toisenlaisiksi. Muutos oli mielenkiintoinen. ”

Työtä ja opiskelua

Harju aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 2002 pääaineenaan Suomen ja Pohjoismaiden historia. Vuosien varrella sivuaineiksi on kasaantunut muun muassa museologiaa, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta, yleistä valtio-oppia ja johtamista.” Olen opiskellut joitain aineita tarkoitushakuisesti, toisia vain yleisestä mielenkiinnosta.” Seitsemästä ja puolesta opiskeluvuodestaan Harju on ollut viisi samanaikaisesti töissä. Työkokemusta on kertynyt etenkin yliopistolta, jossa Harju on jo luonut kunnioitettavan työuran. Hän on työskennellyt muun muassa tutkimusavustajana, työelämän yhteyshenkilönä, opintoneuvojana ja projektisuunnittelijana. Viime syksyn Harju toimi historianlaitoksella työelämästä ja kansainvälisistä asioista vastaavana suunnittelijana.” On ollut todella kivaa. Olen kyllä selvästi hallintoihmisiä.”

Seminaarityöstä graduksi

Kiinnostus kirjastoalaa ja virkamiesmaailmaa kohtaan näkyi jo Harjun vuona 2008 tekemässä seminaarityössä, joka toimi myöhemmin hyvänä pohjana gradulle. ”Mietin, että olisi kamalan kivaa selvittää, miten naiset ovat tulleet virkamiehiksi yliopistolle. Työn edetessä näkökulma kuitenkin laajeni, ja otin mukaan myös miehet.” Myös Harjun seminaariohjaaja Maria Lähteenmäen mielestä aihe oli hyvä valinta. Varsinkin, kun aiheesta ei ollut aiemmin tehty tutkimusta. Seminaarin jälkeen Harju pohti, että aiheesta riittäisi tutkittavaa myös kokonaista gradua varten. Harju piti kuitenkin liki vuoden tauon opinnoista seminaarin jälkeen, kunnes viime elokuussa päätti ottaa itseään niskasta kiinni.

Harjun tekemää suunnitelmaa ei voi syyttää ainakaan löysäksi. ”Annoin itselleni viisi kuukautta aikaa. Istuin juuri tämän samaisen kahvilan pöydässä elokuun kolmas päivä ja katsoin, mitä minulla on kasassa, mitä on vielä tekemättä ja mihin suuntaan lähden graduani viemään.” Gradunteko käynnistyi tutkimussuunnitelman teolla, jonka jälkeen alkoi puurtaminen. Harju teki itselleen aikataulun, josta piti kiinni koko gradun teon ajan. Kaksi päivää viikosta Harju kävi töissä ja kolmena keskittyi ainoastaan graduun. Viikonloput jäivät vapaiksi. Muut opinnot eivät tulleet edes kysymykseen.” Päivässä tein töitä kuudesta kahdeksaan tuntiin. Loppuvaiheessa tosin tein pidempiä päiviä. Halusin vain saada gradun alta pois.”

Varsinkin alussa graduohjaaja Maria Lähteenmäen rooli oli tärkeä. Harju kehuu Lähteenmäkeä todella hyväksi ohjaajaksi, joka oli aina tavoitettavissa ja jolla oli aina aikaa kuunnella. Työn edetessä itseluottamus kuitenkin kasvoi ja päätökset alkoivat syntyä pitkälti itsenäisesti. Palautteen saaminen oli silti tärkeää: ”Marialta sai sekä sisältöön että muotoseikkoihin liittyviä hyviä vinkkejä, joita en olisi ehkä itse tullut ajatelleeksi.”

Gradun lopullinen rakenne alkoi muotoutua lokakuun aikana, jolloin Harju sai käytyä läpi viimeiset gradua varten tarvitsemansa arkistomateriaalit. Gradun keskeisimmät lähdemateriaalit löytyivät Helsingin yliopiston kirjaston virka-arkistosta sekä vanhemman alikirjastonhoitajan, professori Maria Widnäsin henkilöarkistosta Kansalliskirjastosta. ”Arkistotyöskentely oli kaiken puolin antoisaa, ja pidin siitä hyvin paljon. Oli todella hauskaa huomata, kuinka eri materiaalit alkoivat tukea toisiaan.”Mukaan mahtui kuitenkin myös epätoivon hetkiä. Joskus iso läpikäyty arkistokokonaisuus tuotti vesiperän ja koko päivän työ meni käytännössä katsoen hukkaan. Toisaalta tutkimuksen kannalta relevanttia materiaalia löytyi välillä mitä yllättävimmistä paikoista.

Tutkimuskirjallisuuden metsästäminen osoittautui hieman ongelmalliseksi puuhaksi, sillä tieteellistä tutkimusta aiheesta ei ole juurikaan tehty. Harju keräsi kuitenkin noin seitsemänkymmenen kirjan paketin graduaan varten. Sen läpikäyminen ei tuntunut aina niin mukavalta. Varsinkin alku oli rasittava ja vähemmän kiinnostava. Eräänlaista palapelin kasaamista. ”Ainakin itselleni tutkimuskirjallisuuden lukeminen oli ikävämpää kuin arkistoissa istuminen. Mutta myös tutkimuskirjallisuuden kohdalla koin saman ilmiön kuin arkistossa. Kun materiaalit alkoivat tukea toisiaan, alkoi myös tutkimuskirjallisuuden läpikäyminen tuntua antoisalta ja mukavalta.”

Kirjoittaminen tapahtui pääosin marras-joulukuussa. Ainoastaan Maria Vidnäsistä kertovan luvun Harju kirjoitti jo alkusyksystä. Harju suhtautuu kirjoittamisprosessiin hieman ristiriitaisin tuntein. Kirjoitusvaihe oli Harjulle samalla se kaikkein miellyttävin että tuskastuttavin vaihe gradun teossa. ”Tässä vaiheessa jo tiesin, mitä haluan kirjoittaa, piti vain päättää mihin järjestykseen kaiken panisi. Vaihtoehtoja oli monia. Uudelleen ja uudelleen muokkaus oli välillä raskasta, mutta sekin oli vain pakko kestää. Se kuuluu prosessiin.” Mukaan mahtui päiviä, jolloin Harju todella mietti, miksi gradua pitää tehdä. Niin tahmeasti tuntui urakka edistyvän. Vastapainona oli myös päiviä, jolloin tekstiä vain tuli. ”Ne olivat todella palkitsevia hetkiä. Homma eteni kuin itsestään.”

Kirjoittamiseen muodostui rutiineja. Harju kirjoitti arkisin historianlaitoksen tiloissa kymmenestä kuuteen, joka tuntui selkeältä ja hyvältä ajalta. Aamupäivät Harju työskenteli tehokkaasti lounaaseen saakka, jonka jälkeen pystyi ottamaan jo hieman rennommin. ”Välillä pidin taukoja, hain kahvia tai juttelin muiden opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan kanssa.” Myös jotkut illat osoittautuivat työn kannalta tehokkaiksi. Harju koki erityisen tärkeäksi, että todella kirjoitti gradua jokaisena työpäivänä. Kun työskentelytahti oli tiivis, eikä välipäiviä pidetty, itsekuri pysyi paremmin kasassa. Esimerkiksi edellisen illan juhlat eivät saaneet olla tekosyynä sille, ettei gradu etenisi.

Pohdintaa prosessista

Jälkikäteen Harju näkee, että kaikkein vaikeinta gradun tekemisessä oli lopulta liikkeelle lähteminen. Vuoden tauko opiskeluista ei varsinaisesti helpottanut työhön ryhtymistä. Kun päätös gradun aloittamisesta oli tehty ja selkeä aikataulu laadittu, alkoi myös tulosta syntyä. ”Gradun tekeminen kysyy mielestäni aina myös pelottomuutta. Täytyy uskaltaa kohdata myös se tosiasia, että opiskeluaika on vääjäämättä loppumassa ja suuri elämänmuutos edessä.” Ehkä hienoin ja mieleenpainuvin hetki gradun teon aikana sattui aivan viime metreillä. Harju muistelee miten juhlalliselta tuntui mennä printtaamaan valmista gradua. Harju oli käynyt aamusta tarkistamassa viimeiset vuosiluvut ja tekemässä tarvittavat korjaukset. Välissä oli vielä lounas Porthaniassa. Lounaan jälkeen Harjun mieleen alkoi hiipiä tunne, että jokin itselle tärkeä etappi on viimein saavutettu.” Nimenomaan se hetki, kun olin menossa printtaamaan gradua. Silloin tiesin, että nyt se on tässä.”

Harjulle itselleen tuli lopulta yllätyksenä, että gradu todella valmistui aikataulun puitteissa. Harju oli ajatellut, että viiden kuukauden aikataulu olisi pikemminkin suuntaa antava ja gradun tekeminen olisi kestänyt todellisuudessa hieman kauemmin. Tärkeimpänä syynä aikataulussa pysymiselle Harju pitää peräänantamattomuutta ja realistisia tavoitteita. ”Tärkeintä oli vain tehdä töitä pelottomasti ja kohdata todellisuus. Itsekuria piti myös löytyä, muutoin huonoina päivinä olisi voinut helposti antaa periksi. Täytyi vain jaksaa uskoa itseensä.” Harju korostaa myös välitavoitteiden merkitystä suunnitelmaa luotaessa. Niiden avulla työnteosta tuli järjestelmällisempää ja mielekkäämpää.

Jälkikäteen ajateltuna gradun tekeminen oli pitkälti juuri sellaista, kuin Harju oli kuvitellutkin sen olevan. Pienoisena yllätyksenä tuli ainoastaan se, miten suurta ajatustyön ja ideoinnin määrää koko prosessiin tarvittiin. Gradu pyöri mielessä myös vapaa-ajalla. ”Työstin gradua alitajuisesti. Se tietyllä tapaa muhi takaraivossa kaiken aikaa, vaikken sitä aktiivisesti miettinytkään. Monet tärkeistä oivalluksista kehittyivät nimenomaan tiedostamatta. Erään bussimatkan aikana syntyi esimerkiksi oivallus gradun kolmiosaisesta rakenteesta.”

Uusi elämänvaihe

Harju toteaa olevansa itselleen hieman oudossa tilanteessa. Opinnot on suoritettu loppuun, eivätkä edessä olevat haasteet ole vielä hahmottuneet. Kaikki on tavallaan auki. ”Nyt on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vaihe, etten ole missään töissä. Se on toisaalta aika hauskaa. On ollut aikaa rentoutua, eikä ole ollut kiire mihinkään.” Työnhaku on kuitenkin jo käynnissä. Harju jäisi mielellään yliopistolle töihin, koska tuntee viihtyneensä siellä erittäin hyvin. Hän ei toisaalta osaa suhtautua mihinkään työhön niin, että tekisi sitä loppuelämänsä ajan. Mutta ainakin aluksi yliopisto tuntuisi kaikkein parhaalta vaihtoehdolta. ”Esimerkiksi opiskelijoiden kanssa työskenteleminen on sellaista työtä, josta olen aina pitänyt. Katsotaan nyt, mitä jatkossa tapahtuu.”

Viikon päästä haastattelusta historian laitoksen sähköpostilistalle tulee ilmoitus: Historian laitoksen amanuenssi vaihtuu maaliskuun alussa. Ilkka Teerijoki jää kolmeksi vuodeksi tutkimusvapaalle. Sijaisena toimii Johanna Harju.

Ville Hartikainen

Kronikka I/2010 ilmestynyt

Elämän ja toimitustyön tarjoamien pienien haasteiden jälkeen voivat päätoimittajat juhlallisesti ilmoittaa vuoden ensimmäisen Kronikan vihdoin ilmestyneen. Hae omasi opiskelijahuoneesta!

Tervetuloa myös toista numeroa valmistelevaan toimituskokoukseen Oluthuone Kaislaan tänään klo 18:00.

Tervetuloa Kronikan uudistuneelle blogisivulle

Kronikan päätoimittajina vuonna 2010 toimivat Juha Haavisto ja Toni Piipponen.

Kulttuurijulkaisun vuoden ensimmäinen numero on tätä kirjoitettaessa painossa. Lehteä sopii odottaa ilmestyväksi ensi viikolla, jolloin aiheesta lisää.