Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet

Pjotr Jakovlevitš Tšaadajev (1794-1856) oli venäläinen filosofi ja kirjailija. Nuorena upseerina hän osallistui Venäjän sotaan Napoleonia vastaan. Sodan jälkeen Tšaadajev koki henkisen kriisin, jonka seurauksena hänestä tuli hyvin uskonnollinen. Parantaakseen terveyttään hän matkusti Länsi-Euroopassa usean vuoden ajan, ja hänen kokemuksensa länsimaista olivat erittäin arvostettuja aikalaisten keskuudessa.

Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofiset kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettömälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdeksan ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maailman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjääneisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.

Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuksien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliittisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirkkoa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumista. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjäämiseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi ortodoksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilaisuuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.

Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tarkoitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Jumalaan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittämistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Venäjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta menneisyyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.

Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikuttivat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapadnikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toimi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – henkilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.

Alex Kransman

Filosofiset kirjeet:
http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.html (venäjäksi)
http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPremlettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)

Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta

Seuraavan artikkelin on tarkoitus valaista sitä tapaa, jolla valtion tiedoituslaitos ja päämajan propagandayksikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muutoksia jäykän byrokratian toimintatavoissa: miten pakon alla kyettiin merkittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskunnallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.

Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.

Sensuurin pitkä nuorallatanssi

Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.

Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.

Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille

Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.

Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.

Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa

Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.

Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.

Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä

Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.

Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.

Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen

Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.

Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.

Henri Hannula

Kim Kousa

Lähteet:
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)

Kronikka III/2010 ilmestynyt!

Syksyn ensimmäinen Kronikan numero on nyt saatavilla. Omasi voit hakea mm. laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Humanistisen ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoista. Päätoimittajat esittävät jälleen lämpimän kiitoksensa kaikille lehteä avustaneille.

”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”

Yliopistolliset traditiot ovat olennaisen tärkeä osa akateemisen opiskelijan, ehkä erityisesti historianopiskelijan, itsetiedostusta. Perinteet myös muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä paitsi elävämpiä, myös sisällöltään rikkaampia. Fuksikronikan haastattelussa on kaksi Helsingin yliopiston historian spesialistia, traditioiden tuntijaa ja tukijaa, Euroopan historian professori Laura Kolbe sekä ruotsinkielisen historia-oppituolin entinen viranhaltija, professori emeritus Matti Klinge. Molemmat ovat tulleet tunnetuiksi akateemisen nuorison ymmärtäjinä. Tähän aloitteellisuutteen ylioppilaat ovat myös vastanneet: Klinge toimi pitkään Eteläsuomalaisen osakunnan inspehtorin luottamustehtävässä, ja Laura Kolbe on samassa asemassa nykyään.

Valtionyliopisto

Tapaamme professorit Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Keskustelu kääntyy pian Helsingin yliopiston historiaan ja sitä muovanneisiin tekijöihin: osakuntiin, ainejärjestöihin ja ylioppilaihin itseensä. Professorit korostavat, että Helsingin yliopistolle on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti juuri pääkaupungissa. ”Keisari Nikolai I on tässä se suuri nimi, koska hän muutti yliopiston Turusta Helsinkiin. Hän myös osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa tälle kaikelle”, professori Klinge valaisee. Professori Kolbe jatkaa, että Helsingin asemakaavaa suunniteltaessa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen. ”Akateemisuus on keskeisesti läsnä tuottamassa Suomea valtiollisesti.” Klinge havainnollistaa, kuinka liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: tasavallan presidentti Halonen, pääministeri Vanhanen, puhemies Niinistö…

Laura Kolbe toteaa ylioppilaskunnan idean rakentuneen osakunta-aatteellisuuden varaan. Siinä missä Suomi koostuu maakunnista, ylioppilaskunta koostuu niitä edustavista osakunnista. ”Osakunnat antoivat maakunnille idean ja identiteetin.” ”Koko Suomi on siis edustettuna nuorisonsa kautta pääkaupungissa”, Matti Klinge lisää. Haastateltavat tietävät mistä puhuvat: Ylioppilaskunnan neliosainen historiateos oli Klingen suuri nuoruudentyö, jota Kolbe on myöhemmin täydentänyt ja laajentanut kahdella lisäosalla. Lisäksi Klinge kantoi päävastuun järkälemäisen Helsingin yliopiston historian 1640-1990 kirjoittamisesta.

Ensimmäinen suuri murros tähän yliopiston perinteiseen puoluekenttään tuli sotien jälkeen, kun ainejärjestöt ja tiedekuntayhdistykset aloittivat esiinmarssinsa. Taustalla oli ammattiyhdistysten poliittinen nousu ja ammattipohjaisen järjestäytymisen idea. ”Kronos perustettiin nimenomaan ainejärjestöksi. Ei vielä tietoisesti tätä vanhaa osakuntapuoluemuodostusta vastaan, mutta selvästi orientoituen ammattiin valmistautumisen merkeissä, ja tämähän oli opiskelijapoliittisesti erilainen kannanotto”, Kolbe hahmottaa yhdistyksen alkuaikoja. 1960- ja 70-lukujen taitteessa ainejärjestöt olivat hyvin leimallisesti vasemmiston äänenkannattajia ja voimakaskin kritiikki oikeistoa kohtaan kuului asiaan. Nykyisin poliittinen aatteellisuus ainejärjestöissä on radikaalisti vähentynyt, mutta intellektuaalinen kriittisyys sen sijaan pysynyt, eräissä osakunnissa kenties kaikkein vahvimmin.

Erilaisten akateemisten traditiosuuntien välillä käydään edelleen jatkuvaa linjanvetoa, eräänlaista taistelua. Perinteitä ei professorien mukaan kuitenkaan pitäisi leimata pysähtyneisyydeksi, kuten usein käy. Sen sijaan ne ovat monimuotoinen ja uudistuva voimavara, josta jokainen sukupolvi voi ammentaa tarvitsemaansa. Tärkeää on myös perinteiden uudistaminen, jolloin monet merkityssisällöt säilyvät ajan hengen muutoksissa.

Vapaata sivistystä kaikille

Politiikkaan päästyämme keskustelu väistämättä ajautuu ajankohtaiseen yliopistouudistukseen. Professori Kolbe yhtyy haastattelijoiden epäluuloon: ”Uudistus tuntuu huolestuttavalta. Se tuntuu suorastaan pahalta ja ikävältä.” Hän kertoo käyttäneensä julkisia puheenvuoroja aiheesta silloin, kun keskustelu kävi kuumimmillaan. Kolbe korostaa pitävänsä hyvänä, että yliopistosta keskustellaan, mutta ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi vaikutteet piti hakea Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Anglosaksinen yliopistoperinne kun perustuu hyvin pitkälti siihen, että rahalla voi saavuttaa mahdollisuuden opiskella huippuyliopistossa, kuten Oxfordissa tai Harvardissa. Meillä opiskelijoiden sosiaalinen tilanne ja tausta on usein toinen, kuten ovat myös yliopiston historialliset perinteet ja taloudelliset resurssit – täällä puhutaan kansansivistysyliopistosta.

”Mikä monia meitä järkytti, oli se totaalinen suomalaisen yliopistotradition ymmärtämättömyys, jolla tämä uudistus ajettiin läpi. Siinä keskeinen arvo on suoritus, joka mitataan jollain yksiköllä, eikä nimenomaan se kasvamisen prosessi, joka tuottaa näkökulman tulevaisuuteen – se puuttuu.” Silloisen opetusministerin lähetystö matkusti juuri edellä mainittuihin tunnettuihin yliopistoihin tutustumaan, miten oikeat innovaatiot syntyvät. Professori Klinge arvioi kuitenkin, että näiden korkeakoulujen maine on osin yliarvostettua. ”Se perustuu englannin kielen ylivaltaan, siihen, ettei tiedetä muusta.”

Yliopistouudistus muutti yliopistomme luonnetta puuttumalla talouteen, professorien asemaan ja hallintoon yleisemminkin. Rahoituskysymys ohitettiin yliopiston autonomian sopivalla väärinymmärtämisellä. Argumentti oli, että autonomia kasvaa, mutta kertomatta jäi sen kasvavan suhteessa rahoitukseen. Niinpä yliopiston pitää nyt hankkia suuri osa rahoituksestaan itse. Tämä herättää helposti kysymyksen ulkopuolisten rahoittajien pyrkimyksistä, siitä miten, minne ja millaisin perustein varoja jatkossa ohjataan.

Samalla professorinvirasta tehtiin työsuhde ja koko opetushenkilökunnan – oikeastaan koko yliopiston – ulkopuolelle perustettiin Helsingin yliopiston hallitus. Matti Klinge ihmettelee, miksi virkamiehille haluttiin antaa niin suuri valta. ”Minun tekisi mieleni huutaa väliin, että me, opettajat ja ylioppilaat, olemme se yliopisto, ette te virkailijat. Yliopiston muodostavat ylioppilaat ja opettajat.” Klingen viesti onkin, että mikäli hallintoihmisistä on hauskaa näperrellä epäolennaisuuksien parissa, olkoon niin. ”Ei ole mitään yliopistoa, jossa ei ole opettajia ja ylioppilaita, se on sitten jokin muu. Niin kauan kuin nämä kaksi ovat olemassa, eivät hallintobyrokraatit sittenkään pääse siihen väliin.” Kolbe on samaa mieltä: ”Tämähän on juuri se lähtökohta. Miksei sitä valtaa ja voimaa voida antaa meille, siis yliopistoyhteisön jäsenille, jotka tunnemme tämän organisaation ja tiedämme miten se toimii?”

Laura Kolbe oudoksuu sitäkin, että yliopiston hallitukselle luotiin merkittävä asema, mutta sen toiminnasta ei ole kuulunut juuri mitään. Klinge tosin muistuttaa harmistuneena päinvastaisesta: hän viittaa hallituksen puheenjohtajan, ministeri Antti Tanskasen taannoiseen kannanottoon. Tanskanen väitti yliopisto-opiskelun olevan lähinnä massaluentoja, joilla opettaja seisoo kopissa puhumassa ja opiskelijat nukkuvat. ”Tämä on herjaus sekä minua, että ylioppilaita kohtaan. Minun luentoni ovat siis olleet tylsiä massaluentoja, ja kaikki jotka ovat kuunnelleet luentojani, ovat nukkuneet. Siinä meni kaikkien meidän elämäntyö ja teidän kaikkien (ylioppilaiden) kunnia. Tällainen ihminen on tämän hallituksen puheenjohtaja…” Sekä professori Kolbe että haastattelijat ovat samaa mieltä. Hallintovalta ja käytännön todellisuus eivät valitettavasti tunnu aina kohtaavan.

”Jumala siunaa iloista antajaa”

Taloudellisesti epävarmoina aikoina opiskelija joutuu miettimään sitäkin, uskaltaako ryhtyä akateemisen tutkijan ammattiin, vaikka se sinänsä kiinnostaisi. Tähän professorit kuitenkin edelleen kannustavat, tosin eivät aivan varauksetta. ”Väitöskirjan tekeminenhän on meillä suhteellisen helppoa: rahoitusta saa, siis on rahastoja. Minä kyllä sanon, että ilman muuta jos on sellainen palo, mutta täytyy olla myös epävarmuuden sietokykyä. Vapaaseen intellektuaaliseen työhön liittyy valtavasti positiivisia asioita, mutta myös riskejä: epävarmuus – huomisesta ei ole tietoa. Pitää olla tietynlainen luonne, että kestää sen”, Laura Kolbe toteaa.

Keskeisen merkityksensä tutkimustyö saa varsinkin julkaisujen näkyvyyden kautta. Laadukkaita tutkimuksia luetaan ja siteerataan kauan ilmestymisensä jälkeenkin. Se kannustaa korkeisiin päämääriin. Professorit alleviivaavat laajojen historiallisten kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeyttä, sitä, että tutkimukset voivat hyvin ulottua usealle vuosisadalle ja muihin maihin. Pieniin arkisiin tapahtumiin keskittyvä postimerkkitieteily ei välttämättä ole hedelmällisintä, innovatiivisinta.

Asioiden suhteuttaminen kuuluukin akateemiseen elämään. Muodollisten meriittien ja useiden tutkintojen kerääminen itselle saattaa sittenkin olla toissijaista siihen nähden, että voisi toimia vaikkapa osakunnassa tai ainejärjestössä muiden hyväksi. Usein pyyteetön toiminta tuottaa lopulta elämässä suuremman hyödyn kuin lyhytnäköinen tehokkuusajattelu. ”’Jumala siunaa iloista antajaa’, sitä minä olen pitänyt elämässäni eräänlaisena tunnuslauseena”, Klinge sanoo. Eräänkin paljon julkista huomiota saaneen valtionfilosofin hän sen sijaan olisi valmis lähettämään autiolle saarelle tutustumaan siihen, mikä lopulta on merkityksellistä.

Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä”, Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.

Ja oikeassahan he ovat. Muuallakin on elämää.

Ari-Santeri Talja

Toni Piipponen

Juha Haavisto

Kronikka II/2010: Knallin ja sateen varjossa

Lontoosta kirjoitettaessa yleensä lainataan Samuel Johnsonin mietettä, kuinka kyseiseen kaupunkiin kyllästynyt on kyllästynyt myös elämään. Itseäni oli kotimaa alkanut hieman tympiä, joten lähdin kevätlukukaudeksi kokeilemaan väitteen paikkansapitävyyttä.

Miksi lähteminen on aina yhtä hankalaa? Lukukauden alun lähestyessä kavereiden kanssa oleskeleminen oli tavallistakin hauskempaa ja perhe muuttui siedettävämmäksi. Oma kämppä ei ollutkaan murju vaan lämpimän kodikas. Matkalaukku veti vain kolmasosan mukaan tarkoitetuista vaatteista mutta painoi silti kuin synti.

Lähtöpäivän aamuna nuoskaa tippui taivaalta ja julkiset liikennevälineet seisoivat paikoillaan. Vähemmän hilpeänä kiskoin kamppeeni ikkunaremontin viimeistelyn jäljiltä lojuvien raksakalujen läpi auraamattomalle etupihalle, jonne taksi melkein juuttui. Kehällä tajusin sateenvarjon jääneen eteiseen. Helsinki-Vantaalla eräs joukko pohjusti Kanarian lomaansa. Onneksi lento oli aikataulussa, mutta Britannian päässä jumituimme ruuhkaan. Kone kiersi tunnin ympyrää, ja Heathrowlla jouduin erikoisturvatarkastukseen.

Mutta sitten maanalaisessa tarjottiin heti istumapaikkaa. Ilma oli keväinen eikä lumesta ollut tietoakaan. South Kensingtonin asemalla metrosoittaja rämpytti kitarallaan Marseillesia. Asuntola löytyi ilman eksymistä, ja olin kahden hengen jaettavan huoneen ainoa asukas. Kerrokseni ryhmähuoneesta näkyi Big Ben. Siinä vaiheessa totesin kerrankin tehneeni loistopäätöksen.

Lontoon rakeita ja opiskelua

Elettyäni kuukauden verran hieman laivan hyttiä isomman huoneen suvereenina hallitsijana sain huonetovereikseni neljä vuotta nuoremman brasilialaisen tytön, joka oli tullut Lontooseen englannin kurssille, sekä kolme suurta matkalaukkua. Elekielellä näytin, kuinka roskat kuuluvat roskikseen ja kuinka mikro toimii kaverin ilmeen ollessa järkyttynyt. Ruoanlaitto tuntuu olevan mysteeri myös monelle asuntolan täyttäneelle pohjoisamerikkalaiselle. Muutaman kerran on pitänyt ravata rappuset yhdeksännestä kerroksesta alas palohälyttimien vinkuessa. Jostain syystä ihmiset liikkuvat rivakammin aamuyöllä kuin iltapäivällä.

Nurkkien muuttuessa liian ahtaiksi voi aina onneksi lähteä kävelemään. Asuntolani sijaitsee Chelseassa King’s Roadin varrella, joka oli 1960-luvulla Euroopan hipein kulmakunta. Täällä näkivät päivänvalon niin minihameet kuin punkkin. Vuonna 2010 kadut sen sijaan täyttyvät jupeista, urheiluautoista ja kaukomaiden ruhtinaista. Suuren osan vapaa-ajasta kulutan muualla kaupungissa.

Yksi mukavimmista Lontoon ominaisuuksista onkin alueiden monimuotoisuus. Yhdessä hetkessä seisot tungoksessa ja puristat laukkuasi estääksesi voroa viemästä sitä, väistät matkailijoiden kameraa tai kuuntelet paikallisen valitusta varkaista ja turisteista. Seuraavaksi vaellat puistossa elukoiden seassa. Lopuksi löydät itsesi hiljaisesta naapurustosta. Tosin autioita katujakin on erilaisia: kuljeskellessasi niillä joko haluat napsaista mukaasi oksan ruusupensaasta tai toivot omistavasi pesäpallomailan. Vaihtoyliopistoni London Metropolitan Universityn humanistinen tiedekunta sijaitsee Pohjois-Lontoossa, joka on sievä sekoitus kaikkia yllämainittuja.

Opiskelu poikkeaa jonkin verran suomalaisesta systeemistä. Yhden lukukauden aikana suoritetaan neljä luentosarjaa eli moduulia, jotka ovat 7,5 opintopisteen arvoisia. Jokaisella moduulilla on kokoontuminen kerran viikossa. Tällöin istutaan tunnin verran luennolla, jonka jälkeen jakaudutaan pienempiin seminaariryhmiin, joissa keskustellaan käsitellystä aiheesta kaksi tuntia. Brittiläiseen tapaan hiljaisia hetkiä ei ole. Luennoitsijoilla ja ryhmien vetäjillä on aina vähintäänkin joku sarkastinen kommentti kielen päällä. Kurssien läpäiseminen vaatii suunsa avaamista, silla tuntiosallistuminen on tärkeä arvioinnin kohde.

Lisäksi jokainen moduuli sisältää kaksi palautettavaa työtä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa yhtä kuulustelua ja seitsemää esseetä. Esseiden vaadittu pituus vaihtelee, angloamerikkalaiseen tyyliin, 1000–2000 sanan välillä, joten fonttikoon ja rivivälin suurentaminen sekä marginaalin leventäminen ovat siis valitettavasti täällä käyttökelvottomia konsteja. Kirjoitustöiden deadline ei ole liukuva. Jos myöhästyy palautuspäivästä, saa kahden viikon armonajan, jolloin työ saatetaan päästää läpi alimmalla arvosanalla. Tämän ajan ylityksen jälkeen kurssi on reputettu.
Toki suomalaisellekin tuttuja piirteitä yliopistoelämästä löytyy. Ennen lomia kirjastot ja tietokonesalit täyttyvät opiskelijoista, jotka silmät verestäen ja kahvin voimalla raatavat tehtävien keskellä. Joka ilta on vähintään pari tapahtumaa opiskelijabaarissa. Kaikista luennoitsijoista ja seminaariohjaajista vain yksi on nainen.

Pokka pitää

Ennakkoluuloista huolimatta en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa uutta sateenvarjoa yksiössäni lojuvan sijaiseksi. Toki täällä satelee harva se päivä, mutta vain kerran vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Muuten sateet ovat pikemminkin kevyitä kuuroja.

Ennakko-odotuksista se tärkein osoittautui onneksi todeksi. Britit ovat ystävällisiä ja hauskalla tavalla outoja. Yhdellä silmäyksellä saattaa nähdä iltapukuun sonnustautuneen ladyn ja turnipseja rakastavan ukkelin. Kirjallisuushistorian kurssilla istuu nelikymppinen skotti, jonka kasvoja koristavat viiltoarvet. Luennoilla voi kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Pyydettäessä sanotaan aina please.

Välillä täällä kyllä tuntee itsensä Siddharta Gautamaksi. Uutisissa kerrotaan lontoolaisten pikkulasten joukkohaudoista, joihin köyhimmät perheet ovat joutuneet tyytymään hintavien hautauskulujen vuoksi. Lehdissä todetaan, kuinka Iso-Britannia keikkuu Euroopan kärkipaikalla niin teiniraskauksien kuin sukupuolitautien määrässä. Yhden iltapäiväluentoni aikana yliopistorakennuksen viereisellä kadulla puukotettiin kuoliaaksi murrosikäinen tyttö. Kuulin tästä vasta jälkeenpäin, mutta muistan kuulleeni poliisiauton sireenin. Kai.

Tervetuloa luokkayhteiskuntaan, joka lienee rasittavin paikallinen piirre vaalean leivän ja yksityispuistojen ohella. Sosiaaliset erot ovat varsin huikeita, ja lama on vain kärjistänyt kuiluja. Huomattavaa on, että ryhmien välisiä vapaaehtoisia kanssakäymisiä on vähänlaisesti. Tästä johtunee sekin, että länsimaiden kansalaisista juuri brittien on vaikeinta lähteä luokkaretkelle. Toimet tällaisen yhteiskunnan aiheuttamia tuotoksia vastaan ovat mielenkiintoisia. Helmikuussa jokainen asuntolassani majaileva alle 25-vuotias sai tehdä klamydia-testin ilmaiseksi.

Oravaa on kiittäminen

Vaalien lähestyessä täkäläiset poliitikot ovat jälleen havahtuneet valtion epäkohtiin. Uudistuksia luvatessaan heidän täytyy kuitenkin pohtia lupaamiaan asioita tarkkaan, sillä, toisin kuin siellä kotona, poliitikkojen pallit heiluvat vikkelään. Koululaitos on täällä aika retuperällä, minkä tähden olen pitkin kevättä nähnyt juttuja tuosta Suomen ihmeestä nimeltä peruskoulu ja pääpuolueiden lupauksista muovata maan oppilaitoksia suomalaisemmiksi. Brittiläisten kavereideni mielestä on käsittämätöntä, että opettajan ammatti on kaukana pohjoisessa niin arvostettu. Myös ilmaista yliopistokoulutusta on ihasteltu.

Kerran yliopiston kahvilassa englantilainen tuttuni huikkasi minulle kassajonosta: “Thank you!” Hetken ihmettelyn jälkeen sain selville David Beckhamin käyneen Turussa leikkauttamassa akillesjänteensä ortopedi Sakari Oravalla. A Squirrel did it! Jalkapallo on kaikkialla. Kampukseni on Arsenalin kotistadionin vieressä, ja huoneeni ikkunasta näkyy Chelsean kenttä. Otteluiden aikana riehakkaat fanit hoilaavat kannustus- sekä pilkkalauluja ja poliisihelikopterit pyörivät taivaalla. Lisäksi on mahdollista nähdä bobbeja enemmän kuin missään.

Kesäkuussa pitää luopua kulttuuririennoista, postikorttimaisemista, katumarkkinoista ja uusista tuttavista. Alussa ihmettelin lähdön hankaluutta. Luulen sen johtuvan siitä ikävästä, jonka kokee joutuessaan jättämään tietyt asiat ja ihmiset taakseen. Lähtö Lontoosta tulee olemaan todella vaikea.

Laura Jokisalo

Kronikka II/2010: Opiskelijakirjaston alkulähteillä eli osakuntien kirjastoista

Joulukuussa sain yllättävä tarjouksen, jolla oli kuitenkin oma logiikkansa: ryhdy osakunnan historioitsijaksi. Suostuin, mutta pelkän pölyisen mappiarkiston sijaan hoivattavakseni tuli jotain täysin muuta.

Heti omien järjestötilojemme yläpuolelta sijaitsevan Savolaisen osakunnan tiloista etsivä löytää rokokoo-tyylisten huonekalujen sisustamasta huoneesta osakunnan kirjaston, jonka hoitaminen kuuluu myös toimenkuviini. Pienikin tutustuminen kirjaston sisältöön saa bibliofiilin ja historian opiskelijan sielun lämpenemään. Hyllyjen anteihin kuuluu mm. historiankirjoja 1800-luvun alusta, sanakirjoja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta ja laaja määrä eri kielillä painettuja Raamattuja, joista ehdottomana helmenä on 1639 Lyypekissä sekä latinaksi että kreikaksi painettu Raamattu.

Kokoelman takaa löytyy pitkä historia. Osakuntien kirjastot olivat etenkin Turun palon 1827 jälkeen kurssikirjallisuuden pääasiallinen lähde köyhille opiskelijoille. Lahjoituksien ja hankintojen myötä Savo-Karjalaisen osakunnan kirjasto oli jopa noin 2255 nidettä laaja vuonna 1852. Kirjastoa pidettiin yleisesti tärkeimpänä osakunnan jäsenilleen tarjoamana etuna ja sitä kartutettiin erityisen jäseniltä perityn kirjastoveron avulla.

Kirjastoihin hankittiin opinnoissa käytettävien kirjojen lisäksi myös eurooppalaista kaunokirjallisuutta niiden alkukielillä. Osakuntien kirjastot pystyivät kiertämään sen­suuri­määräyksiä ja niiden kautta muuten kielletty kirjallisuus, kuten Victor Hugon ja Louis Blancin teokset, päätyivät opiskelijoiden käsiin levottoman 1800-luvun puolivälin aikana. Osakuntien väliaikaisen lakkauttamisen (1853-1868) myötä niiden kirjastoista muodostettiin Uusi Yleinen Ylioppilaskirjasto vuonna 1858. Kuitenkin uusi kirjasto kärsi usein rahapulasta ja osakunnille alkoi tarpeen vaatiessa taas hiljalleen muodostua laajempia kirjastoja, erityisesti lahjoituksien kautta.

Hämäläinen osakunta alkoi kerätä itselleen nykyisen noin 10 000 niteen kirjastoaan 1930-luvun lamavuosina. Savolaisen osakunnan kirjasto toisaalta puolittui sen ja Karjalaisen osakunnan erottua toisistaan 1905. Ilmeisesti kehittyvä julkinen kirjastotoimi syrjäytti osakunnan kirjaston sen jäsenistön keskuudessa, kun jäsenpohjana ei enää 1800-luvun mallin mukaan ollutkaan vanhoja aatelissukuja, joilla olisi kapasiteettia kirjalahjoituksiin. Nykyisin kirjasto on noin 570 niteen kokoinen, pääosin osakunnan omia julkaisuja, maakunta- ja paikallishistorioita, kaunokirjallisuutta ja lisäksi osakunnan entisten jäsenien ja inspehtorien julkaisuja.

Kirjaston kokoelma muodostaa myös melko kattavan läpileikkauksen koko osakunnan historiaan. Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ajoista on jäänyt muistuttamaan muun muassa venäläinen runous ja osakuntien yliopiston rehtorille osoittama mietelmä. 1920–30-lukujen aatemaailmasta kertovat sisällissotaa kantaaottavasti käsittelevä kirjallisuus, AKS:n julkaisut, poliittiset pamfletit yliopiston suomalaistamiseksi sekä heimoajattelusta viestivä Viro-kirjallisuus. Sotien jälkeen julkaistussa materiaalissa taas valtaosan muodostavat eri paikallishistoriat. Muutenkin historiateokset ovat vahvasti edustettuina. Siirtymä poliittisesta aktiivisuudesta perinteiden ja maakuntaidentiteetin vaalimiseen on melko selkeä. Kirjojen yksityiset lahjoittajat ovat myös vaihtuneet instituutioiksi ja järjestöiksi ajan kuluessa.

Kirjastoon on siis vielä jäänyt pieni pala menneitä aikoja vanhan kirjallisuuden muodossa muistuttamaan niiltä ajoilta, kun kirja oli huomattavasti arvostetumpi ja arvokkaampi kuin nykypäivänä. Voidaan tietysti asettaa pohdinnan alaiseksi, miksi osakunnat säilyttävät vanhoja ja arvokkaita teoksia itsellään vain harvojen saatavilla. Ainakin Savolaisessa osakunnassa on mielestäni korostunut perinteiden vaaliminen. Tähän eittämättä kuuluu osana se, että voi istahtaa nojatuoliin, jossa ovat istuneet muut samankaltaiset ihmiset jo lähes sadan vuoden ajan, ja lukea kirjaa, jota on luettu jo 1840-luvulla. Kirjallisuuden omistaminen yleensäkin osoittaa sitoutumista, ja on vaikea asettaa samalle viivalle suhdetta kirjaan, jonka omistaa tai jonka on vain lainannut käyttöönsä.

Kim Kousa

Painokuumaa Kronikkaa saatavilla!

Kronikan vuoden toinen painettu laitos on nyt noudettavissa opiskelijahuoneesta. Tuttuun tapaan joitakin kappaleita löytyy lisäksi Opiskelijakirjastosta sekä Topelian ja Valtsikan kirjastoista. Hae omasi!

Päätoimittajat kiittävät lehden teossa mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.

Tervetuloa, arvoisat lehdenteosta kiinnostuneet historianopiskelijat, keskustelemaan syksyn suunnitelmista Globaaliin Uudelle ylioppilastalolle tiistaina 11. toukokuuta kello 18:30. Loistavia juttuideoita vastaan on saatavilla pientä tarjoilua.