Ah ja voih, taas on se aika vuodesta kun Kronikan uusi päätoimitus yrittää paniikissa saada lastaan Lemminkäisen äidin tavoin kasaan. Troikka on kuitenkin rautaisella otteellaan saanut muokattu sangen mainion läpyskän, joka lähtee painoon huomenna. Saa sitten nähdä kuinka kauan Unigrafia antaa odottaa itseään.
Odotus palkitaan kuitenkin lopulta, kohta saatte taas pidellä käsissänne uutta ja ihkaoikeaa Kronikkaa. Voitte heittäytyä sen tarjoamaan äärettömän laadukkaaseen tulkintaan journalismista ja unohtaa Ylioppilaslehden aiheuttaman yleisen skandaalin. Oi kuinka linnut taas laulavatkaan kauniisti päästessään liihottamaan uuden numeromme sanallisen ilottelun vanavedessä, jo unohtuvat murheet ja huolet.
Ja vielä lopuksi: muistakaa rakastaa toinen toisianne näin ystäväpäivän kunniaksi.
Sydämellä,
Anonyymi päätoimittaja
torstai 14. helmikuuta 2013
torstai 26. huhtikuuta 2012
Toinen Kronikka lähti, jipii!
Toisen valmiin Kronikan kunniaksi julkaisemme Joel Kanervon artikkelin tulevasta numerosta.
-Päätoimittajat
Historioitsija yritysmaailmassa – Risto Nieminen
Kun Risto Nieminen kävelee kohti toimistoaan, jonka aulassa olen odottanut häntä, saan kuvan kiireisestä maailmanmiehestä. Veikkauksen toimitusjohtaja on tullut juuri Yhdysvalloista ja on seuraavaksi menossa Lyoniin. Hän kättelee voimakkaalla juoksun SM-mitalistin otteella ja liitää toimistoonsa katsomaan päivän papereitaan.
Harvoin suomalaisten yritysjohtajien keskuudesta löytyy henkilöä, joka olisi opiskellut historiaa. Päätin siis selvittää, millainen on valtiollisen veikkaus- ja vedonlyöntimonopolin toimitusjohtaja, filosofian maisteri Nieminen. Nopeasti selviää kuitenkin, että yritykseni hankkia taustatietoa hänestä oli epäonnistunut. Lehti, johon häntä haastattelen, on nimittäin saanut nimensä häneltä. ”Kronikka” oli Niemisen ehdotus historian opiskelijoiden lehdelle, kun nimeä 70-luvulla mietittiin. Muilta osin haastattelu lähteekin sitten käyntiin ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Niemisen tapauksessa kiinnostavaa on, miten hän päätyi nykyiseen tehtäväänsä. Ensimmäinen varsinainen työpaikka löytyi Opiskelijoiden liikuntaliitosta, jossa hän toimi pääsihteerinä. Sieltä hän siirtyi Urheilumuseon johtajaksi ja lopulta Veikkauksen tiedotuspäällikön tehtävien kautta yrityksen toimitusjohtajaksi. Kiinnostus urheilua kohtaan historian tasolla, sekä yleisurheilu- ja koripallotausta olivat hänen sanojensa mukaan lyömätön yhdistelmä erityisesti Urheilumuseon johtamisessa. Ongelmia ei kuitenkaan alkuun puuttunut: Museoliitto vastusti aikaisempaa museokokemusta omaamattoman henkilön nimittämistä johtoon.
”Museoalalla oli sääntö, että museonjohtajaksi voidaan valita vain, jos on kaksi vuotta kokemusta museotyöstä, mikä on mielestäni täysin absurdia,” Nieminen kertoo. ”Periaate on huono näillä aloilla – ikään kuin tällaisilla suojasysteemeillä pyritään säilyttämään töitä omalle itselle. Se osuu toisin päin omaan nilkkaan.” Niemisen sanoissa tuntuu olevan paljon järkeä, mutta pieni ristiriita on olemassa vapaiden toimintamallien kannatuksella ja monopoliasemaan perustuvan Veikkauksen välillä.
Nuiva vastaanotto Museoliiton osalta ei kuitenkaan estänyt Niemistä aloittamasta uudessa työssään vuonna 1980. ”Aikani tein perinteistä museotyötä: katselin mikä oli kokoelmien tila, tein luetteloa. Sitten laskeskelin, että menee vähän yli 600 vuotta, jotta saisin yksin riittävällä tarkkuudella luetteloitua kaikki museon valokuvat. Aika yksinkertainen johtopäätös siitä: siinähän ei ole mitään järkeä.” Masentumisen sijaan Nieminen päätti muuta. ”Pitää keskittyä toisenlaiseen. Siihen, miten saa resursseja kasvatettua. Miten toiminnan saa toisenlaiselle tasolle.”
Uusien työntekijöiden hankkimisen lisäksi Niemisen yhdeksänvuotisen johtajapestin aikana museon tiloja laajennettiin ja tietopalvelu luotiin. Mikä sitten oli Niemisen aikaansaavuuden taustalla?
”Ensinnäkin, ei tyydy siihen, että nyt tämä on tätä tämä työ, nämä on nämä resurssit, ja mitään en voi. Toinen asia, ruvettiin miettimään omaa rahoitusta. Kehitettiin erilaisia toimintoja: kirjastoon tietopalvelu. Ihan ensimmäisiä tietopalveluja Suomessa, jolle sitten media ja urheilujärjestöt maksoivat vuosimaksua. Urheilumuseo oli silloin, ja saattaa olla tälläkin hetkellä, ylivoimaisesti eniten itse tienaava [museoista]. Käytettiin omia tietovarantoja aktiivisesti hyväksi, eikä vaan odotettu, että ihmiset tulevat lainaamaan kirjoja. Ainakin kolmannes niistä, jotka olivat meillä silloin töissä, olivat omilla tuotoilla kustannettuja.”
Urheilumuseon jälkeen Nieminen siirtyi Veikkaukseen viestintätöihin. Kysyttäessä, oliko siirtyminen museon johdosta yritysmaailmaan merkittävä, on hänen vastauksensa hieman yllättävä: ”Ei, koska kieltäydyin hyväksymästä, että museo on paikka minne hautautua, missä kaikkien tehtävä on estää ulkomaailmaa tulemasta häiritsemään meidän olemista. Koimme silloin, että museo on yritys.”
Tiedotustöistä Nieminen siirtyi edelleen toimitusjohtajaksi. Johtamisen glorifiointiin hän kuitenkin suhtautuu skeptisesti. ”On nöyrryttävä sen asian edessä, että sitä ei kukaan oikeastaan osaa, ennen kuin opettelee.”
Pari vuotta työssä oltuaan Nieminen huomasikin, etteivät tulokset kasvaneet odotetulla tavalla. Kun kysyn, miten hän reagoi tähän, Nieminen alkaa puhua ”isosta strategisesta muutoksesta, joka liittyi prosessiin”, enkä voi olla ajattelematta, että nyt hänellä siirtyi toimitusjohtaja-vaihde päälle. Aiemmin eloisasti puhunut Nieminen selostaa yht’äkkiä sellaisella jargonilla yrityksen toimintaa, että on vaikea kuvitella hänen itsekään siitä kaikkea uskovan.
Kun siirrymme taas normaalipuheeseen, selviää, että muutoksen tärkein seuraus oli tuloksen kasvun lisäksi asiakkuutta mittaava tietojärjestelmä: laskennalliset mallit, joiden avulla voidaan kohdistaa markkinointia. Veikkauksen järjestelmät tietävätkin aika paljon niillä pelaavista, ja tämä on etu, jota yritys on käyttänyt.
Entä minkälaisena Nieminen on kokenut historian opiskelun merkityksen työssään? ”Siinä mielessä historian opiskelu ja humanistinen koulutus yleensäkin on aivan loistava, että se antaa niin paljon yleissivistystä, että sillä pystyy hahmottamaan asioita perspektiivissä. Minulle itselleni historian opiskelu antoi pohjan, joka avasi maailmaa erilaisille vaihtoehdoille. Mutta näen ympäristössäni myös sellaista humanistista ajattelua, joka kääntyy itseensä. Parhaimmillaan historian opiskelu avaa mahdollisuuksia melkein mihin tahansa, mutta se riippuu omasta innostuksesta ja aktiivisuudesta.”
Haastattelun kestoksi sovittu vartti on venynyt jo lähes kolminkertaiseksi, ja Niemisen sihteeri ilmestyy ovenrakoon muistuttamaan toimitusjohtajan seuraavista velvollisuuksista.
Lopuksi Nieminen kehottaa nykyisiä opiskelijoita lähtemään ulkomaille jossain opintojen vaiheessa. Hän kokee, että kansainvälistyvässä maailmassa ulkomailla saatu kokemus on välttämätöntä. Mitä nopeammin kasvaa kansainväliseen kulttuuriin, sen parempi. Niemistä itseään odottaa Lyonissa yhteistyö Interpolin kanssa. Rahapelien suojelu rikollisuudelta vaatii kansainvälistä otetta.
Risto Nieminen on toiminut Kronoksen hallituksessa vuosina 1973 - 74.
-Päätoimittajat
Historioitsija yritysmaailmassa – Risto Nieminen
Kun Risto Nieminen kävelee kohti toimistoaan, jonka aulassa olen odottanut häntä, saan kuvan kiireisestä maailmanmiehestä. Veikkauksen toimitusjohtaja on tullut juuri Yhdysvalloista ja on seuraavaksi menossa Lyoniin. Hän kättelee voimakkaalla juoksun SM-mitalistin otteella ja liitää toimistoonsa katsomaan päivän papereitaan.
Harvoin suomalaisten yritysjohtajien keskuudesta löytyy henkilöä, joka olisi opiskellut historiaa. Päätin siis selvittää, millainen on valtiollisen veikkaus- ja vedonlyöntimonopolin toimitusjohtaja, filosofian maisteri Nieminen. Nopeasti selviää kuitenkin, että yritykseni hankkia taustatietoa hänestä oli epäonnistunut. Lehti, johon häntä haastattelen, on nimittäin saanut nimensä häneltä. ”Kronikka” oli Niemisen ehdotus historian opiskelijoiden lehdelle, kun nimeä 70-luvulla mietittiin. Muilta osin haastattelu lähteekin sitten käyntiin ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Niemisen tapauksessa kiinnostavaa on, miten hän päätyi nykyiseen tehtäväänsä. Ensimmäinen varsinainen työpaikka löytyi Opiskelijoiden liikuntaliitosta, jossa hän toimi pääsihteerinä. Sieltä hän siirtyi Urheilumuseon johtajaksi ja lopulta Veikkauksen tiedotuspäällikön tehtävien kautta yrityksen toimitusjohtajaksi. Kiinnostus urheilua kohtaan historian tasolla, sekä yleisurheilu- ja koripallotausta olivat hänen sanojensa mukaan lyömätön yhdistelmä erityisesti Urheilumuseon johtamisessa. Ongelmia ei kuitenkaan alkuun puuttunut: Museoliitto vastusti aikaisempaa museokokemusta omaamattoman henkilön nimittämistä johtoon.
”Museoalalla oli sääntö, että museonjohtajaksi voidaan valita vain, jos on kaksi vuotta kokemusta museotyöstä, mikä on mielestäni täysin absurdia,” Nieminen kertoo. ”Periaate on huono näillä aloilla – ikään kuin tällaisilla suojasysteemeillä pyritään säilyttämään töitä omalle itselle. Se osuu toisin päin omaan nilkkaan.” Niemisen sanoissa tuntuu olevan paljon järkeä, mutta pieni ristiriita on olemassa vapaiden toimintamallien kannatuksella ja monopoliasemaan perustuvan Veikkauksen välillä.
Nuiva vastaanotto Museoliiton osalta ei kuitenkaan estänyt Niemistä aloittamasta uudessa työssään vuonna 1980. ”Aikani tein perinteistä museotyötä: katselin mikä oli kokoelmien tila, tein luetteloa. Sitten laskeskelin, että menee vähän yli 600 vuotta, jotta saisin yksin riittävällä tarkkuudella luetteloitua kaikki museon valokuvat. Aika yksinkertainen johtopäätös siitä: siinähän ei ole mitään järkeä.” Masentumisen sijaan Nieminen päätti muuta. ”Pitää keskittyä toisenlaiseen. Siihen, miten saa resursseja kasvatettua. Miten toiminnan saa toisenlaiselle tasolle.”
Uusien työntekijöiden hankkimisen lisäksi Niemisen yhdeksänvuotisen johtajapestin aikana museon tiloja laajennettiin ja tietopalvelu luotiin. Mikä sitten oli Niemisen aikaansaavuuden taustalla?
”Ensinnäkin, ei tyydy siihen, että nyt tämä on tätä tämä työ, nämä on nämä resurssit, ja mitään en voi. Toinen asia, ruvettiin miettimään omaa rahoitusta. Kehitettiin erilaisia toimintoja: kirjastoon tietopalvelu. Ihan ensimmäisiä tietopalveluja Suomessa, jolle sitten media ja urheilujärjestöt maksoivat vuosimaksua. Urheilumuseo oli silloin, ja saattaa olla tälläkin hetkellä, ylivoimaisesti eniten itse tienaava [museoista]. Käytettiin omia tietovarantoja aktiivisesti hyväksi, eikä vaan odotettu, että ihmiset tulevat lainaamaan kirjoja. Ainakin kolmannes niistä, jotka olivat meillä silloin töissä, olivat omilla tuotoilla kustannettuja.”
Urheilumuseon jälkeen Nieminen siirtyi Veikkaukseen viestintätöihin. Kysyttäessä, oliko siirtyminen museon johdosta yritysmaailmaan merkittävä, on hänen vastauksensa hieman yllättävä: ”Ei, koska kieltäydyin hyväksymästä, että museo on paikka minne hautautua, missä kaikkien tehtävä on estää ulkomaailmaa tulemasta häiritsemään meidän olemista. Koimme silloin, että museo on yritys.”
Tiedotustöistä Nieminen siirtyi edelleen toimitusjohtajaksi. Johtamisen glorifiointiin hän kuitenkin suhtautuu skeptisesti. ”On nöyrryttävä sen asian edessä, että sitä ei kukaan oikeastaan osaa, ennen kuin opettelee.”
Pari vuotta työssä oltuaan Nieminen huomasikin, etteivät tulokset kasvaneet odotetulla tavalla. Kun kysyn, miten hän reagoi tähän, Nieminen alkaa puhua ”isosta strategisesta muutoksesta, joka liittyi prosessiin”, enkä voi olla ajattelematta, että nyt hänellä siirtyi toimitusjohtaja-vaihde päälle. Aiemmin eloisasti puhunut Nieminen selostaa yht’äkkiä sellaisella jargonilla yrityksen toimintaa, että on vaikea kuvitella hänen itsekään siitä kaikkea uskovan.
Kun siirrymme taas normaalipuheeseen, selviää, että muutoksen tärkein seuraus oli tuloksen kasvun lisäksi asiakkuutta mittaava tietojärjestelmä: laskennalliset mallit, joiden avulla voidaan kohdistaa markkinointia. Veikkauksen järjestelmät tietävätkin aika paljon niillä pelaavista, ja tämä on etu, jota yritys on käyttänyt.
Entä minkälaisena Nieminen on kokenut historian opiskelun merkityksen työssään? ”Siinä mielessä historian opiskelu ja humanistinen koulutus yleensäkin on aivan loistava, että se antaa niin paljon yleissivistystä, että sillä pystyy hahmottamaan asioita perspektiivissä. Minulle itselleni historian opiskelu antoi pohjan, joka avasi maailmaa erilaisille vaihtoehdoille. Mutta näen ympäristössäni myös sellaista humanistista ajattelua, joka kääntyy itseensä. Parhaimmillaan historian opiskelu avaa mahdollisuuksia melkein mihin tahansa, mutta se riippuu omasta innostuksesta ja aktiivisuudesta.”
Haastattelun kestoksi sovittu vartti on venynyt jo lähes kolminkertaiseksi, ja Niemisen sihteeri ilmestyy ovenrakoon muistuttamaan toimitusjohtajan seuraavista velvollisuuksista.
Lopuksi Nieminen kehottaa nykyisiä opiskelijoita lähtemään ulkomaille jossain opintojen vaiheessa. Hän kokee, että kansainvälistyvässä maailmassa ulkomailla saatu kokemus on välttämätöntä. Mitä nopeammin kasvaa kansainväliseen kulttuuriin, sen parempi. Niemistä itseään odottaa Lyonissa yhteistyö Interpolin kanssa. Rahapelien suojelu rikollisuudelta vaatii kansainvälistä otetta.
Risto Nieminen on toiminut Kronoksen hallituksessa vuosina 1973 - 74.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Ensimmäinen Kronikka lähti painoon
Vuoden ensimmäinen Kronikka lähti tänään painoon. Sen kunniaksi julkaisemme maistiaisena jutun.
Terkuin, päätoimittajat
Maailmanlopun Kronos 2012
Vuonna 2012 eletään maailmanlopun aikaa, ainakin Mayojen mukaan. Pelätty ikuisuuteen siirtyminen tapahtunee 21.12.2012, ja intiaaniheimo Kronoksessa eletään loisteliasta (viimeistä?) valtakautta ennen kuningaskunnan kukistumista suurempien, ennalta määrättyjen mahtien edessä.
Syksyn alkaessa heimoomme saapuu jälleen nelisenkymmentä uutta jäsentä, jotka Tero Juutilainen ottaa hellään huomaansa, kantaa vastuun heidän orientoitumisestaan Kronos-heimon piiriin ja huolehtii, että halutessaan uudet ”ketunpojat” voivat ottaa osaa lukuisiin initiaatioriitteihin. Kronos-heimoon pääseminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen juttu, vaan on läpäistävä kaikille heimokokelaille tarkoitettu Yliopichén Helsinkitzán Ylineuvoston pääsykoe. Onneksi Kronos tarjoaa apuaan heimoomme hakijoille tekemällä heille oppaan pääsykoetta varten, ja tästä oppaasta on vastuussa Henri Hannula.
Kaikki heimot ovat tunnettuja omista juhlakulttuureistaan. Susanna Paasonen ja Tuomas Piipponen huolehtivat, ettei väistämättömän lopun lähestyessä synkkyys laskeudu heimomme keskuuteen. Nuotioiden ääreltä on välillä hyvä siirtyä festivaalien viettoon, jolloin juodaan, syödään ja lauletaan Kronoksen kansallislauluja: näistä juhlista on vastuussa Jouni Lautiainen. Juhliemme veitset ja kupit huoltaa Ville Vuorensola ja Silja Vornanen, jotka myös koordinoivat laadukkaiden, antiikkisten ja vaIKEAsti särkyvien aseidemme vuokrausta muiden heimojen käyttöön. Marianna Salonen taas järjestää ekskursioita sekä muiden heimokulttuurien keskuuteen että suorittelemaan hassunhauskoja tehtäviä iloliemien pariin. Varsinaisista suhteista niin naapuriheimoihin kuin muilta mailta tulleisiin intiaaneihin huolehtii Tiia Niemelä.
Heimon keskuudesta on hyvä päästä välillä harrastamaan kulttuuria ja saamaan sielunravintoa lähialueiden taiteista. Heimomme kulttuurielämästä huolehtii vuonna 2012 Annaleena Keso. Kirjallista sielunravintoa heimollemme taas välittävät Kronikka-lehden päätoimittajat Sonja Aarniola ja Aleksi Peura, joiden vastuulla on heimomme kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon sekä kirjoitusjärjestelmän säilyminen. Verisiä (henkisesti, älkää huoliko) jalkapallo-otteluita Kronos-heimossa suunnittelee Linda Taylor, joka myös huolehtii, että Kronoksen jäsenet saavat pidettyä itsensä kunnossa vaativan intiaanielämän keskellä.
Kronos-heimolla on hallussaan oma pieni pyramidi sekä muiden heimojen kanssa hieman suurempi yhteispyramidi, joissa on hyvä viettää aikaa rankan arkiaherruksen lomassa. Pyramidiemme kunnossapidosta ja kahvikulttuurimme jatkumisesta vastaa Pasi Pykälistö, ja Laura Koskimies taas huolehtii, että heimoalueemme aktiivinen toiminta ei ole haitallista lähialueen ympäristölle. Kronos-heimossa täytyy myös varmistaa, että Yliopichén Helsinkitzán Ylineuvosto tieteisine kuntineen ja kaiken maailman laitoksineen järjestää heimoille opetusta, josta on ennen kaikkea meille intiaaneille hyötyä: Elina Hämäläinen ja Alex Kransman varmistavat, että heimomme jäsenet tietävät, mitä Ylineuvostossa on meneillään. Ylineuvostosta valmistuttua emme voi enää lymyillä Kronos-heimomme suojissa, vaan meidän on astuttava suureen maailmaan itsenäisinä intiaaneina luomaan uraa aivan toisenlaisissa tehtävissä. Mikäli maailmanloppu jostain syystä jääkin tulematta vuonna 2012, saatamme hyvinkin tarvita Henri Rantasen ja Katja Tikan meille jakamia neuvoja tästä suuresta, itsenäisestä elämästä, johon kuuluu pelottavista sanoista pelottavin, ”työ”. Lisäksi Elina Maaniitty huolehtii, että heimomme historiaa on kirjoitettu, matrikkelistamme löytyy kaikkien jäsentemme nimet sekä arkistoomme tallentuu, mitä olemme vuonna 2012 puuhanneet.
Mikään intiaaniheimo ei toimi ilman byrokratiaa. Tiia Niemelä huolehtii, että kaikki heimomme viralliset asiat on raapustettu kivitauluille arkistoitavaksi. Kronoksen rahakirstua vartioi Ari-Santeri Talja, joka katkoo kädet varkailta ja Anaheimin kannattajilta valoakin nopeammin. Tero Juutilainen huolehtii, että Kronoksen tiedotusfoorumi on koko ajan päivitettynä. Heimomme (kenties viimeisenä?) ylipappina toimii vuonna 2012 Joonas Nivala varaylipapitarenaan Jarna Hietanen, joiden vastuulla on Kronoksen hallinto sekä heimomme suojeleminen sotaretkiltä. Kyseiset henkilöt toimivat myös heimomme puustovastaavina.
Näiden lisäksi Kronos-heimon keskuudessa toimivat pullakerho, joka tuo heimollemme mahdollisuuden valmistaa hyvää ruokaa ja käsitöitä Piia Lempiäisen johdolla, pelikerho, jossa harjoitellaan mahdollisia sotaretkiä varten sekä kuoro Kronofoni, jonka riveissä kaikuu intiaanihuuto. Heimomme hallintoon kaivataan kuitenkin vielä muun muassa joulukuun maailmanlopun juhlien järjestäjiä, eksoottisten käsityötuotteidemme myynnistä vastaavaa intiaania sekä henkilöä, joka pitäisi yhteyttä heimomme jo jättäneisiin, suureen maailmaan rientäneisiin ihanneintiaaneihin. Hallinnon tehtävät ovat kaikille jäsenille avoimia. Kronos-heimon hallinto toivoo, että suuren heimomme jäsenet voivat nauttia järjestämistämme tapahtumista tänä maailmanlopunvuonna 2012!
Kirjoittajat ovat Kronos-heimon varaylipapitar ja ylipappi vuosimallia 2012 sekä ketunpoikia vuosimallia 2009.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Kronikka I/2011 ilmestynyt verkkoversiona!
Hyvät lukijat, vuoden ensimmäinen Kronikka on nyt julkaistu sähköisenä osoitteessa: http://www.helsinki.fi/jarj/kronos/kronikka/kronikka2011/kronikka12011_nettisivulle.pdf
Paperiversio on painossa ja ilmestynee viimeistään ensi viikon alussa!
Antoisia lukuhetkiä toivottaen,
Päätoimittajat
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Mitä Lähi-idässä tapahtuu?
Professori Hannu Juusola
Useimmissa arvioissa Lähi-itä on maailman epädemokraattisin alue. Viimeisimmän Freedom House –tilaston mukaan alueen demokraattinen kehitys huononi entisestään vuonna 2010. Yhtenä esimerkkinä huonosta kehityksestä raportissa esitetään Egyptin yleisesti epärehellisiksi tuomitut parlamenttivaalit marras-joulukuun vaihteessa. Yleisesti ottaen alueen valtioista edes osittain demokraattisina voidaan pitää vain muutamaa, ja niidenkin demokratiassa on merkittäviä puutteita.
Useimmat alueen valtiot ovat joko autoritaarisia tai semi-autoritaarisia valtioita. 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alkuvuosina arabimaailman demokraattisen kehityksen suhteen vallitsi paljon optimismia, mutta viime vuosina tilanteen on yleisesti koettu kehittyneen negatiiviseen suuntaan. Useimmissa arvioissa esimerkiksi Mubarakin regiimin uskottiin helposti jatkavan vallassa syksylle 2011 suunniteltujen presidentinvaalien jälkeen. Myöskään muualla arabimaailmassa demokraattisen kehityksen ei juuri uskottu vahvistuvan ainakaan lähiaikoina. Siksi tammi-helmikuun kansannousut ensin Tunisiassa ja sitten Egyptissä tulivat suurena yllätyksenä aluetta vakavastikin seuraaville. Tätä kirjoitettaessa Tunisian ja Egyptin presidentit ovat joutuneet luopumaan vallasta ja levottomuudet ovat levinneet lukuisiin muihinkin alueen maihin. Arabimaailma on mitä todennäköisimmin kokemassa suurinta myllerrystä vuosikymmeniin.
Demokratiavajeen syitä Lähi-idässä on pohdittu huomattavasti. Erityisesti syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen alueen epädemokraattisuudesta on tullut merkittävä kansainvälispoliittinen kysymys. Hyvin usein arabimaailman epädemokraattisuutta selitetään kulttuurisilla ja historiallisilla syillä. Näitä ovat esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan kehittymättömyys, positiivisten historiallisten esimerkkien puute ja uskonnollisten ja klaani-identiteettien edelleen vahva asema ihmisten identiteetissä yhteisen kansallisen identiteetin sijaan. Varsin usein syitä löydetään myös islamissa, jonka väitetään olevan yhteen sopimaton demokratian periaatteiden kanssa. Tällaiset usein vahvasti epähistorialliset ja orientalistiset käsitykset islamin predestinoivasta vaikutuksesta ovat harvinaisia vakavassa tutkimuksessa, mutta niitä esiintyy runsaasti esimerkiksi amerikkalaisessa ja israelilaisessa poliittisessa retoriikassa. On selvää, että rakenteellisten (esimerkiksi öljyn merkitys) tekijöiden lisäksi myös kulttuurisilla tekijöillä on oma merkityksensä demokratiavajeeseen.
Kansannousut ovat yllättäneet myös siksi, että arabit ovat kyllä toistuvasti nousseet vieraita miehittäjiä vastaan, kuten palestiinalaisten intifadat ja Libanonin vuoden 2005 Syyrian vastainen ”seetrivallankumous” osoittavat, mutta omien valtioiden johtoon kohdistuneet kansannousut ovat olleet harvinaisia. Arabimaailman vallankumoukset ovat olleet pikemminkin eliitin sisäisiä välienselvittelyjä kuin Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen kaltaisia ”suuria” vallankumouksia.
Kansannousujen takaa löytyy useita arabimaailmaa yhdistäviä tekijöitä. Kaikkialla ongelmia ovat suuri nuorisotyöttömyys, korruptio ja tuloerojen kasvun myötä kutistuva keskiluokka. Kaikkialla taloudellinen menestys ja kytkökset valtaeliittiin liittyvät kiinteästi toisiinsa. Ei ole mikään sattuma, että sekä Tunisiassa että Egyptissä presidentin suku oli upporikasta ja sen takia laajasti vihattua. Vastaava tilanne vallitsee lukuisassa muussakin maassa kuten esimerkiksi Syyriassa, jossa presidentin serkkua liikemies Rami Makhloufia pidetään yleisesti maan pahimpana rosvona.
Talouden liberalisoimiseen liittyvä pyrkimys poistaa peruselintarvikkeiden ja energian tukiaiset yhdistävät myös suurinta osaa alueesta. Yksinvaltaisessa järjestelmässä leivän hinnan nousu on aina riski. Kaiken kaikkiaan keskivertoarabi on tähän mennessä kokenut vain globalisaation ja talouden liberalisaation negatiiviset seuraukset.
Taloudellisten syiden ohella poliittisten oikeuksien puute ahdistaa erityisesti koulutettua nuorisoa, joka ei enää usko sitä, että esimerkiksi ”terrorismin uhka” tai ”sionistinen agressio” ovat riittäviä syitä loputtomalle poikkeustilalle ja ihmisoikeuksien puutteelle. Esimerkiksi Egyptissä on kasvanut uusi koulutettu twitter-sukupolvi, jolla oli keskeinen rooli kansannousussa. Demokratia on arabimaailmassa ehdottomasti myös sukupolvikysymys.
Kokemusta demokratian irvokkaasta tilasta on epäilemättä lisännyt myös se, että useassa periaatteessa tasavaltaisessa maassa ollaan käytännössä oltu siirtymässä järjestelmään, jossa valta periytyy monarkian tavoin. Jo vuonna 2000 Syyriassa valta siirtyi isä-Assadilta poika-Assadille, ja samaa on suunnitellut sen jälkeen moni muukin ”tasavaltalainen” johtaja kuten juuri Egyptin Hosni Mubarak tai oman kansannousunsa kanssa kamppailevat Libyan Muammar al-Gaddafi ja Jemenin Ali Abdullah Saleh.
Täysin riippumatta siitä, missä määrin kansannousut leviävät alueen muihin maihin, matka vakaaseen demokratiaan on kaikkialla pitkä, ja edessä on Tunisiassa ja Egyptissäkin taistelu vallankumouksen todellisesta voitosta. Varoittavana esimerkkinä on tietenkin Iranin islamilainen vallankumous. Iranissahan alun perin laajapohjainen vallankumous johti lopulta uuteen autoritaariseen järjestelmään, kun jyrkän islamistiset voimat syrjäyttivät muut vallankumoukseen osallistuneet voimat. Sekä Tunisiassa että Egyptissä joudutaan myös ottamaan huomioon se, että merkittävä osa maata hallinneesta regiimistä on edelleen vallassa. On olemassa suuri vaara, että edessä on muodossa tai toisessa eräänlainen vastavallankumous. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamisesta seuranneet tapahtumat Itä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa osoittavat, että kehitys ei missään edennyt ilman takapakkia, ja useassa maassa vallassa on jälleen alkuperäiseen regiimiin kuuluneet tai sitä lähellä olleet voimat.
Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella ja Suomen Lähi-idän instituutin entinen johtaja
Useimmat alueen valtiot ovat joko autoritaarisia tai semi-autoritaarisia valtioita. 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alkuvuosina arabimaailman demokraattisen kehityksen suhteen vallitsi paljon optimismia, mutta viime vuosina tilanteen on yleisesti koettu kehittyneen negatiiviseen suuntaan. Useimmissa arvioissa esimerkiksi Mubarakin regiimin uskottiin helposti jatkavan vallassa syksylle 2011 suunniteltujen presidentinvaalien jälkeen. Myöskään muualla arabimaailmassa demokraattisen kehityksen ei juuri uskottu vahvistuvan ainakaan lähiaikoina. Siksi tammi-helmikuun kansannousut ensin Tunisiassa ja sitten Egyptissä tulivat suurena yllätyksenä aluetta vakavastikin seuraaville. Tätä kirjoitettaessa Tunisian ja Egyptin presidentit ovat joutuneet luopumaan vallasta ja levottomuudet ovat levinneet lukuisiin muihinkin alueen maihin. Arabimaailma on mitä todennäköisimmin kokemassa suurinta myllerrystä vuosikymmeniin.
Demokratiavajeen syitä Lähi-idässä on pohdittu huomattavasti. Erityisesti syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen alueen epädemokraattisuudesta on tullut merkittävä kansainvälispoliittinen kysymys. Hyvin usein arabimaailman epädemokraattisuutta selitetään kulttuurisilla ja historiallisilla syillä. Näitä ovat esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan kehittymättömyys, positiivisten historiallisten esimerkkien puute ja uskonnollisten ja klaani-identiteettien edelleen vahva asema ihmisten identiteetissä yhteisen kansallisen identiteetin sijaan. Varsin usein syitä löydetään myös islamissa, jonka väitetään olevan yhteen sopimaton demokratian periaatteiden kanssa. Tällaiset usein vahvasti epähistorialliset ja orientalistiset käsitykset islamin predestinoivasta vaikutuksesta ovat harvinaisia vakavassa tutkimuksessa, mutta niitä esiintyy runsaasti esimerkiksi amerikkalaisessa ja israelilaisessa poliittisessa retoriikassa. On selvää, että rakenteellisten (esimerkiksi öljyn merkitys) tekijöiden lisäksi myös kulttuurisilla tekijöillä on oma merkityksensä demokratiavajeeseen.
Kansannousut ovat yllättäneet myös siksi, että arabit ovat kyllä toistuvasti nousseet vieraita miehittäjiä vastaan, kuten palestiinalaisten intifadat ja Libanonin vuoden 2005 Syyrian vastainen ”seetrivallankumous” osoittavat, mutta omien valtioiden johtoon kohdistuneet kansannousut ovat olleet harvinaisia. Arabimaailman vallankumoukset ovat olleet pikemminkin eliitin sisäisiä välienselvittelyjä kuin Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen kaltaisia ”suuria” vallankumouksia.
Kansannousujen takaa löytyy useita arabimaailmaa yhdistäviä tekijöitä. Kaikkialla ongelmia ovat suuri nuorisotyöttömyys, korruptio ja tuloerojen kasvun myötä kutistuva keskiluokka. Kaikkialla taloudellinen menestys ja kytkökset valtaeliittiin liittyvät kiinteästi toisiinsa. Ei ole mikään sattuma, että sekä Tunisiassa että Egyptissä presidentin suku oli upporikasta ja sen takia laajasti vihattua. Vastaava tilanne vallitsee lukuisassa muussakin maassa kuten esimerkiksi Syyriassa, jossa presidentin serkkua liikemies Rami Makhloufia pidetään yleisesti maan pahimpana rosvona.
Talouden liberalisoimiseen liittyvä pyrkimys poistaa peruselintarvikkeiden ja energian tukiaiset yhdistävät myös suurinta osaa alueesta. Yksinvaltaisessa järjestelmässä leivän hinnan nousu on aina riski. Kaiken kaikkiaan keskivertoarabi on tähän mennessä kokenut vain globalisaation ja talouden liberalisaation negatiiviset seuraukset.
Taloudellisten syiden ohella poliittisten oikeuksien puute ahdistaa erityisesti koulutettua nuorisoa, joka ei enää usko sitä, että esimerkiksi ”terrorismin uhka” tai ”sionistinen agressio” ovat riittäviä syitä loputtomalle poikkeustilalle ja ihmisoikeuksien puutteelle. Esimerkiksi Egyptissä on kasvanut uusi koulutettu twitter-sukupolvi, jolla oli keskeinen rooli kansannousussa. Demokratia on arabimaailmassa ehdottomasti myös sukupolvikysymys.
Kokemusta demokratian irvokkaasta tilasta on epäilemättä lisännyt myös se, että useassa periaatteessa tasavaltaisessa maassa ollaan käytännössä oltu siirtymässä järjestelmään, jossa valta periytyy monarkian tavoin. Jo vuonna 2000 Syyriassa valta siirtyi isä-Assadilta poika-Assadille, ja samaa on suunnitellut sen jälkeen moni muukin ”tasavaltalainen” johtaja kuten juuri Egyptin Hosni Mubarak tai oman kansannousunsa kanssa kamppailevat Libyan Muammar al-Gaddafi ja Jemenin Ali Abdullah Saleh.
Täysin riippumatta siitä, missä määrin kansannousut leviävät alueen muihin maihin, matka vakaaseen demokratiaan on kaikkialla pitkä, ja edessä on Tunisiassa ja Egyptissäkin taistelu vallankumouksen todellisesta voitosta. Varoittavana esimerkkinä on tietenkin Iranin islamilainen vallankumous. Iranissahan alun perin laajapohjainen vallankumous johti lopulta uuteen autoritaariseen järjestelmään, kun jyrkän islamistiset voimat syrjäyttivät muut vallankumoukseen osallistuneet voimat. Sekä Tunisiassa että Egyptissä joudutaan myös ottamaan huomioon se, että merkittävä osa maata hallinneesta regiimistä on edelleen vallassa. On olemassa suuri vaara, että edessä on muodossa tai toisessa eräänlainen vastavallankumous. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamisesta seuranneet tapahtumat Itä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa osoittavat, että kehitys ei missään edennyt ilman takapakkia, ja useassa maassa vallassa on jälleen alkuperäiseen regiimiin kuuluneet tai sitä lähellä olleet voimat.
Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella ja Suomen Lähi-idän instituutin entinen johtaja
Kronikka I/2011 tulossa pian!
Vuoden ensimmäinen Kronikan taitto on loppusuoralla ja lehti ilmestyy piakkoin. Maistiaisiksi julkaisemme tulevasta numerosta Professori Hannu Juusolan artikkelin "Mitä Lähi-Idässä tapahtuu". Kirjoitus kokoaa yhteen pitemmän aikavälin kehityslinjoja Lähi-Idän poliittis-taloudellisesta tilanteesta helpottaakseen nopeasti vaihtuvien uutisotsikoiden seurantaa. Muistakaa, että kaikkia blogissa julkaistavia kirjoituksia saa aina kommentoida. Älä siis epäröi, jos runosuonesi pulppuaa!
Terveisin,
Päätoimittajat Kaisa Autere & Henri Hannula
Terveisin,
Päätoimittajat Kaisa Autere & Henri Hannula
lauantai 1. tammikuuta 2011
Kronoksen uusi hallitus valittiin sopuisissa tunnelmissa
Kronoksen vaalikokous tarjosi vähän yllätyksiä, mutta reilusti keskustelua.
Kronos ry:n sääntömääräinen vaalikokous valitsi 15.12.2010 Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salissa hallituksen vuodelle 2011. Hieman alle neljäkymmentä jäsentä valitsi liki valkovenäläisellä yksimielisyydellä uudeksi puheenjohtajaksi Esa Tiusasen, joka on tunnettu aktiivisena kronoslaisena ja tarmokkaana liikuntavastaavana.
Vuonna 2008 opintonsa aloittanut Tiusanen kertoi tavoitteikseen muiden muassa hallituksen kokousten tehostamisen ja etukäteissuunnittelun. Kronoksen tapahtumakalenteria hän toivoi tasapainoitettavan niin, että ns. bilesumat vältettäisiin. Harvemmin järjestettävät, isommat ja paremmat tapahtumat keräävät todennäköisesti paremmin väkeä, hän pohti.
Illan ainoa äänestys liittyi varapuheenjohtajan valintaan. Ennakko-odotuksista poiketen Mari Kyllösen ja Joonas Nivalan lisäksi ehdokkaaksi asettui myös Toni Piipponen. Kyllösen voittama varapuheenjohtajavaali sisälsi myös vilkasta keskustelua Kronoksen tehtävistä ja taloudesta. HYY:n päätettyä ainejärjestötukien leikkaamisesta kymmenellä prosentilla myös Kronos joutuu tulemaan toimeen aiempaa vähemmällä. Illan radikaalein avaus lieni Piipposen ehdotus muutaman euron jäsenmaksusta, jonka kautta epäselvä jäsenmääräkin saataisiin selville.
Ehkä juuri taloustilanteesta johtuen Kronoksen taloudenhoitajan pestin täyttäminen osoittautui miltei ylivoimaiseksi. Lopulta tehtävään valittiin Jenni Jussila, joka sai ansaitut aplodit uhrautumisellaan. Tehtäväänsä riemukkaasti kuvannut taloudenhoitaja Henry Mannberg valittiin tulevan hallituksen sihteeriksi. Mannberg kertoi kokouksen jälkeen ajavansa pöytäkirjojen parempaa saatavuutta, mikä käytännössä tarkoittaa niiden säntillisempää laittamista Kronoksen nettisivuille.
Hallitustoiminta kiinnosti myös tämän vuoden fukseja. Kronoksen suhdevastaavaksi valittiin syksyllä historianopintonsa aloittanut Tiia Niemelä. Hän kertoi painottavansa yhteyksiä kronoslaisille mahdollisia sivuaineita edustaviin sisarjärjestöihin ja muihin historia-alan järjestöihin. Niemelä ehdotti myös markkinointia lukioiden suuntaan. ”Tulevien kronoslaisten on hyvä tietää, miten mukavaa täällä on”, hän sanoi.
Kronos ry:n sääntömääräinen vaalikokous valitsi 15.12.2010 Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salissa hallituksen vuodelle 2011. Hieman alle neljäkymmentä jäsentä valitsi liki valkovenäläisellä yksimielisyydellä uudeksi puheenjohtajaksi Esa Tiusasen, joka on tunnettu aktiivisena kronoslaisena ja tarmokkaana liikuntavastaavana.
Vuonna 2008 opintonsa aloittanut Tiusanen kertoi tavoitteikseen muiden muassa hallituksen kokousten tehostamisen ja etukäteissuunnittelun. Kronoksen tapahtumakalenteria hän toivoi tasapainoitettavan niin, että ns. bilesumat vältettäisiin. Harvemmin järjestettävät, isommat ja paremmat tapahtumat keräävät todennäköisesti paremmin väkeä, hän pohti.
Illan ainoa äänestys liittyi varapuheenjohtajan valintaan. Ennakko-odotuksista poiketen Mari Kyllösen ja Joonas Nivalan lisäksi ehdokkaaksi asettui myös Toni Piipponen. Kyllösen voittama varapuheenjohtajavaali sisälsi myös vilkasta keskustelua Kronoksen tehtävistä ja taloudesta. HYY:n päätettyä ainejärjestötukien leikkaamisesta kymmenellä prosentilla myös Kronos joutuu tulemaan toimeen aiempaa vähemmällä. Illan radikaalein avaus lieni Piipposen ehdotus muutaman euron jäsenmaksusta, jonka kautta epäselvä jäsenmääräkin saataisiin selville.
Ehkä juuri taloustilanteesta johtuen Kronoksen taloudenhoitajan pestin täyttäminen osoittautui miltei ylivoimaiseksi. Lopulta tehtävään valittiin Jenni Jussila, joka sai ansaitut aplodit uhrautumisellaan. Tehtäväänsä riemukkaasti kuvannut taloudenhoitaja Henry Mannberg valittiin tulevan hallituksen sihteeriksi. Mannberg kertoi kokouksen jälkeen ajavansa pöytäkirjojen parempaa saatavuutta, mikä käytännössä tarkoittaa niiden säntillisempää laittamista Kronoksen nettisivuille.
Hallitustoiminta kiinnosti myös tämän vuoden fukseja. Kronoksen suhdevastaavaksi valittiin syksyllä historianopintonsa aloittanut Tiia Niemelä. Hän kertoi painottavansa yhteyksiä kronoslaisille mahdollisia sivuaineita edustaviin sisarjärjestöihin ja muihin historia-alan järjestöihin. Niemelä ehdotti myös markkinointia lukioiden suuntaan. ”Tulevien kronoslaisten on hyvä tietää, miten mukavaa täällä on”, hän sanoi.
Pekko Pistokoski
Kronikan vuoden 2011 päätoimittajiksi valittiin Kaisa Autere ja Henri Hannula. Kaikille avoin toimituskunta kutsutaan koolle vuoden alussa.
Kronikan vuoden 2011 päätoimittajiksi valittiin Kaisa Autere ja Henri Hannula. Kaikille avoin toimituskunta kutsutaan koolle vuoden alussa.
torstai 16. joulukuuta 2010
”Voi totuus parka!”
”Tässä on kysymys tosiasioista, ja kuka hyvänsä voi sanomattoman helposti vakuuttua siitä, mikä on totuus. Hyvä luoja! Voi totuus parka! Miten ihmiset tahtovat naamioida ja ryvettää sen vain itsepäisyyden ja ennakkoluulojen tähden!” Näin huokasi eräässä kirjeessään armon vuonna 1672 italialainen Francesco Redi, eräs biologian historian guruistani, jonka tärkeimpien tekstien suomennoksen olen äskettäin, syksyllä 2010, saanut julkaistuksi. Hänelle tieteellinen totuus oli itsestään selvä asia, tai oikeammin, oli itsestään selvää, että totuus oli olemassa, ja se voitiin saada selville vain tukeutumalla havaintoihin ja kokeisiin.
Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.
Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.
On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.
Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?
Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.
Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.
On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.
Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?
Anto Leikola
Kirjoittaja toimi oppihistorian
Kirjoittaja toimi oppihistorian
henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina
Helsingin yliopistossa vuosina 1988–1997.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Kulttuurisuhteet johdattivat Mariannen maahan
Tapaan oluttuopin äärellä tyytyväisen miehen, vastavalmistuneen, gradussaan Suomen ja Ranskan kulttuurihistoriaa tutkineen filosofian maisteri Sakari Siltalan. Tutkinto tuli tiiviin opiskelun tuloksena suoritetuksi tavoiteaikataulussa, mutta siitä Siltala ei tee numeroa: ”Ei siinä mahdottomasti reuhtoa tarvinnut”.
Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.
Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.
Ranska muotoutuu gradun aiheeksi
Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.
Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.
Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.
Tutkimuksia Pariisissa
Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.
Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.
Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.
Kirjallisia töitä vastedeskin
Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.
Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.
Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.
Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.
Ranska muotoutuu gradun aiheeksi
Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.
Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.
Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.
Tutkimuksia Pariisissa
Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.
Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.
Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.
Kirjallisia töitä vastedeskin
Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.
Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.
Toni Piipponen
maanantai 13. joulukuuta 2010
”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on” – pieni Kronikka-katsaus
Kronoksen 65-vuotisjuhlanumerossa täytyy luonnollisesti käyttää hyväkseen tilaisuus tarkastella myös oman, tällä hetkellä 36-vuotiaan, lehtemme Kronikan taivalta. Opiskelijahuoneen arkistokaapissa lymyilevät lehden vanhemmat numerot ovat varsin kirjava joukko aikansa asenteita, sen hetkistä muotia ja monin tavoin lähes muuttumatonta opiskelijaelämää.
Aloitetaan jälleen punaistakin punaisemmasta 70-luvusta. Kaikkien aikojen ensimmäinen Kronikka julkaistiin 25.10.1974 alun perin Kronoksen ja sen hallituksen tiedotuslehtenä. Ohuita, noin kuukauden välein ilmestyviä tiedotuslehtisiä alkoi poliittisen aktiivisuuden kulta-aikana ilmestyä niin tiuhaan tahtiin, että niiden ympärille päätettiin perustaa lehti. Kronikka joutuikin osaksi oikeaa tiedotuslehtien ryöppyä, kun samaan aikaan historian laitoksella ilmestyi Akateemisen sosialistiseuran Aurora, sosiaalidemokraattien Seikka ja kilpailijana Historian Laitoksen Porvareiden HiLaPo.
Kronikan nimi valittiin lopulta hallituksen järjestämän kilpailun turvin. Vaatimuksena nimen tuli ”… jotenkin ilmentää Kronoksen luonnetta demokraattisena järjestönä, historian opiskelijoiden etujärjestönä. Nimi voi olla historiallinen tai laitokseemme tai opiskeluun liittyvä. Ennenkaikkea sen on oltava iskevä ja mieleenpainuva.”(Kronos-tiedote 4/74) Kronikka voitti toiseksi tulleen ”Kronosauruksen”, siinä missä kunniamaininta annettiin ehdotukselle: ”Kronos taistelee – miehet kertovat”.
Ei tusinaviihteelle…
70-luvun Kronikat erottuvat pahvisten kansioiden joukosta hieman karkealla ulkoasullaan. Kirjoituskoneella kirjoitetut ja monistetut liuskat on niitattu yhteen yläkulmasta tai keskeltä reunaa. Sisältö on ajalle ominaisen painavaa ja julistavaa, kuten numeron 3/77 pääkirjoitus tarmolla esittelee: ”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on, enimmäkseen vakavaa. Toivottavasti yleissävy ei ole liian vakava. Mitään ylikansallista ja ylikevyttä tusinaviihdettä ei varmasti löydy!”
Sivuilla kulkevatkin pääasiassa neuvostoliittolaisen oppikirjallisuuden lisäämistä vaativat adressit, ”marxilais-leniniläinen historiatieteen traditio” ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto –retoriikka. Myöhemmin mukaan mahtuu kuitenkin myös ripaus runoutta, fuksi kertoo –palsta ja uusia kirja-arvosteluja. Lehtien myöhempi arvo syntyykin siitä, kuinka ne todella ovat aikalaislähteitä ja tilanteessa mukana. Vuonna 1977 Kronikassa julkaistiin muun muassa Heikki Ylikankaan uunituoreen Nuijasota-kirjansa esittelyssä Historiallisen Yhdistyksen keskustelutilaisuudessa pitämä alustus ja haastattelu, jossa Ylikangas pohtii kirjan kirjoittamisprosessia ja kysymystä historiantutkimuksen subjektiivisuudesta: ”Kenelle siis myötätuntoni osoitin?”
…tai kenties sittenkin?
Jos huumorin oli vaikea löytää sijaa alkuvaiheen Kronikoista, 80-luvulla sen annettiin paikoin jo onneksi vähän rehottaakin. Sarjakuvat, kertomukset ja ristikot valtasivat tilaa, kun lehteä toimitettiin joka lehteen vaihtuvan toimituskunnan voimin. Vaikka poliittisuus katosi jyrkästi, 70-luvun teemojen käsittely ja historia jatkuivat vuosikymmenen loppuun saakka, jolloin muotiin nousivat ekologisuus ja uudenlainen yhteiskuntakriittisyys. 80-luvun epäpoliittisuutta kuvaavat hauskasti vuoden 1989 Kronikan 15-vuotisjuhlanumeron kirjoittajat: ”Nykyisin Kronikka on kuin muutkin ainejärjestölehdet: riippuvainen opiskelijoista. Politiikkaa ei ole lehdessä sen enempää kuin ihmisissäkään. Jutut on ihan yhtä tylsiä, hauskoja, kantaaottavia tai lässyjä kuin mekin.”
Kronikka onkin aina toimituskuntansa ja laitoksensa luomus. Vuoden 1997 Kronikan päätoimittaja Mirkka Lappalainen kuvasi vuoden 2004 haastattelussa Kronikkaa artikkelikokoelmamaisena julkaisuna, joka oli jossain määrin irrallaan Kronoksen muusta toiminnasta. Sen oli tarkoitus palvella kaikkia kronoslaisia aktiivijoukon sijaan. 1990-luvun loppupuolen Kronikat täyttyvät hyvin kirjoitetuista novelleista, runoista ja historiallisista artikkeleista. Nuori kirjoittaja pohtii vaikeaa ammatin ja elämänpolun valintaa ja vaihto-oppilas jännittäviä sivuaineratkaisuja folkloristiikasta muinaisiiriin. 90-luvun alun laman uudelleen synnyttämä vahva yhteiskuntakriittisyys haihtuikin vuosikymmenen loppua kohden. Joukosta erottuu muun muassa liilakantinen, vuoden 1994 ”suuri jumalallinen ja yhteiskunnallinen numero”, jossa räksytetään värikkäin sanankääntein milloin millekin.
Opiskelijaelämän ikkuna vai avaimenreikä?
Kronikka on omalla tavallaan hauska tirkistysaukko viime vuosikymmenten opiskelijaelämään. Yhteiskunnallisten painotusten, aikansa uutuuskirjallisuuden ja historian tutkimuksen muuttuvien suuntausten lisäksi vanhoja lehtiä selatessa on mukava tarttua yksityiskohtiin historianopiskelijoiden arjesta ja juhlasta. Vuoden 1977 Kronoksen pikkujoulujen mainos toivoo sisäänpääsymaksuksi pientä, itse tehtyä lahjaa, ja voipa nykyisen palloiluvuoron edeltäjänä nähdä kronoslaisille avoimen, viikoittaisen lentopallosalivarauksen Porthaniassa.
Toisin sanoen hyvin moni asia on säilynyt ennallaan. Eräässä lehdessä taidettiin erikseen mainita, että tällä kertaa emme käsittele tutkintouudistusta, mutta seuraavassa numerossa se olisi taas varmasti mukana. Lehden monesti vaihtunut kirjoittajakaarti on täynnä tuttuja nimiä, joiden joukossa on muun muassa nykyisiä ja entisiä professoreita ja fuksien tuntemia peruskurssien vetäjiä. Kronikan sivuilla toistuvat vuosi toisensa jälkeen kiitokset innokkaille kirjoittajille, opiskelijoiden ympäröivän maailman tarkastelu sekä vilpittömät kiroukset lähestyvästä deadlinesta. Kaikki kuuluvat asiaan.
Kaisa Autere
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Juhlakronikka!
Ilolla saamme ilmoittaa, että tämän vuoden viimeinen Kronikka - ainejärjestö Kronoksen 65-vuotista taivalta markkeeraava juhlanumero - julkaisiin eilisissä vuosijuhlissa. Tuttuun tapaan lehteä on huomisesta alkaen saatavana ainakin laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Topelian kirjastosta.
Päätoimittajien ominaisuudessa kiitämme lämpimästi kaikkia tänä antoisana vuonna lehden teossa mukana olleita.
Luvassa on vielä joitakin poimintoja Juhlakronikan sisällöstä.
Päätoimittajien ominaisuudessa kiitämme lämpimästi kaikkia tänä antoisana vuonna lehden teossa mukana olleita.
Luvassa on vielä joitakin poimintoja Juhlakronikan sisällöstä.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Pjotr Tšaadajev: Filosofiset kirjeet
Pjotr Jakovlevitš Tšaadajev (1794-1856) oli venäläinen filosofi ja kirjailija. Nuorena upseerina hän osallistui Venäjän sotaan Napoleonia vastaan. Sodan jälkeen Tšaadajev koki henkisen kriisin, jonka seurauksena hänestä tuli hyvin uskonnollinen. Parantaakseen terveyttään hän matkusti Länsi-Euroopassa usean vuoden ajan, ja hänen kokemuksensa länsimaista olivat erittäin arvostettuja aikalaisten keskuudessa.
Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofiset kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettömälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdeksan ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maailman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjääneisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.
Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuksien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliittisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirkkoa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumista. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjäämiseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi ortodoksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilaisuuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.
Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tarkoitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Jumalaan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittämistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Venäjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta menneisyyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.
Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikuttivat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapadnikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toimi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – henkilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.
Kirjailijan merkittävin tuotos on Filosofiset kirjeet vuosilta 1829-1831, nimettömälle ylhäisönaiselle osoitetut kahdeksan ranskankielistä kirjettä, joissa Tšaadajev kritisoi voimakkaasti Venäjän merkitystä maailman historiassa ja politiikassa, sen jälkeenjääneisyyttä länsimaihin nähden sekä venäläisen henkisen elämän pysähtyneisyyttä.
Tšaadajevin uskonnollisuus vaikutti hänen esittämiinsä näkemyksiin, joissa hän yhdistää uskonnon ja kansojen historian suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hän uskoi Länsi-Euroopan kulttuurin, tieteen ja hyvinvoinnin saavutuksien juontuvan katolilaisuuden vahvasta poliittisesta asemasta. Tšaadajev piti katolista kirkkoa oikeana apostolisen kirkon perillisenä eikä hyväksynyt ortodoksisen kirkon erottumista. Hänen mukaansa juuri tämä ortodoksien eristyminen, ensin Bysantin ja sitten Venäjän historiassa, johti näiden valtioiden jälkeenjäämiseen. Tšaadajev itse kuitenkin pysyi ortodoksina kuolemaansa asti, eikä hänen katolilaisuuden tulkintansa vastannut virallista linjaa.
Historiasta Tšaadajev kirjoitti, että pelkkä tapahtumien kuvaus ei anna vastauksia, vaan tärkeää on tunnistaa niiden perimmäinen tarkoitus, joka perustuu ylimpään järkeen, Jumalaan. Koko ihmiskunnan historian tarkoitus on tuoda Jumalan valtakunta maan päälle, mikä Tšaadajeville tarkoitti järjen ja onnen levittämistä koko maailmalle. Tšaadajevin mukaan vain kristinusko antaa edellytykset kyseiselle kehitykselle, ja vain läntinen kristinusko on onnistunut luomaan sen hänen aikanaan. Venäjää hän kuvailee eristetyksi, orjuutetuksi maaksi, jolla ei ole ollut kunniakasta menneisyyttä ja jonka kansa ei siis ole oppinut mitään historiastaan.
Tämän Venäjä-kriittisyyden takia Tšaadajev julistettiin mielipuoleksi ensimmäisen kirjeen julkaisun jälkeen. Hänen ajatuksensa vaikuttivat kuitenkin erityisesti slavofiilien ja zapadnikien (lännettäjien) keskinäiseen kilpailuun ja muodostivat pohjan venäläiselle filosofiselle keskustelulle koko 1800-luvun ajan. Tšaadajev oli myös aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, ja eräiden tulkintojen mukaan hän toimi esikuvana sekä Puškinin Jevgeni Oneginille että Gribojedovin Aleksandr Tšatskille – henkilöille, jotka rohkeasti esittävät valtavirrasta poikkeavia ajatuksia.
Alex Kransman
Filosofiset kirjeet:
http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.html (venäjäksi)
http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPremlettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)
http://www.philosophy.ru/library/chaad/lettr/chaad1.html (venäjäksi)
http://www2.unil.ch/slav/ling/textes/ChaadaevPremlettrephilo.html (ensimmäinen kirje ranskaksi)
perjantai 5. marraskuuta 2010
Näkökulmia sota-ajan kulttuurihistoriasta
Seuraavan artikkelin on tarkoitus valaista sitä tapaa, jolla valtion tiedoituslaitos ja päämajan propagandayksikkö järjestivät työsarkansa ja miten reagoitiin muuttuneeseen poliittiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen (etenkin 1942-44). Pyrimme valaisemaan muutoksia jäykän byrokratian toimintatavoissa: miten pakon alla kyettiin merkittäviin organisaatiouudistuksiin? Kehitys noudatteli yleistä yhteiskunnallista kehitystä: koko yhteiskuntaa järisyttävän sodan oppitunnit olivat edessä.
Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.
Sensuurin pitkä nuorallatanssi
Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.
Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.
Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille
Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.
Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.
Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa
Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.
Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.
Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä
Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.
Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.
Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen
Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.
Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.
Suomen jatkosodanaikaisesta valistus-, sensuuri- ja propagandatyöstä vastasivat yhteistyössä Valtion tiedoituslaitos ja Päämajan tiedotusosasto. Tarkoituksena oli kaivaa mielikuvasodan poterot erikseen siviiliyhteiskuntaa varten - täten armeijan vastuulle olisi jäänyt lähinnä rintaman valistus-, sensuuri-, ja viihdytystoiminta. Ongelmitta tämä sinällään järkevältä vaikuttava viranomaistyönjako ei missään nimessä onnistunut: oli näet erittäin haastavaa loppujen lopuksi erottaa, mikä oli yhteiskunnassa erillistä vallitsevasta sodasta. Täten syntyi kaksi osittain keskenään kilpailevaa organisaatiota. Lisäksi rintamatilanteen käännyttyä ratkaisevasti viimeistään vuonna 1943, havaittiin myös kaikki totaalisen sodan aiheuttamat resurssiongelmat yhteiskunnan sielunpaimentamisenkin sektorilla.
Sensuurin pitkä nuorallatanssi
Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaoston selkein muutosvaihe on havaittavissa vuoden 1942 heinäkuusta. Tuolloin organisaatio sai uudet tarkemmat ohjesäännöt, joissa käytiin läpi eri yhteiskunnan osa-alueiden tarkastajien tehtävät. Annettiin yksityiskohtaiset listat julkisessa keskustelussa kielletyistä – isänmaan sisäistä eheyttä uhkaavista - aiheista. Nämä listat taas olivat jaettuina temaattisesti aihealueisiin, jotka pitivät sisällään sekä ulko-, että sisäpolitiikan, tiedotusvälineet, elokuvat, talouselämän, sekä vielä erikoistapauksena Itä-Karjalan. Yksittäisen toimijan valta (mutta toisaalta myös virkavastuu) oli hyvinkin suuri. Sensoriosastoissa työtään tekevät ihmiset olivat usein keskiluokan lukeneistoa: kansakoulunopettajia ja toimistotyöntekijöitä. Tämä tuotti ongelmia, etenkin kun tuli kysymykseen heille usein niin vieras rintamaelämä kirjeenvaihtokulttuurineen.
Sodan pitkittyessä kasvoi myös poliittisesti arkaluontoisten kysymysten määrä. Tarkastuselimillä ei kuitenkaan ollut koskematonta asemaa, vaan ne toimivat demokraattisen oikeusvaltion puitteissa. Näin ollen reaalipoliittisen pelisilmän lisäksi sensuurin piti kyetä huomioimaan myös sanavapauden asettamat vaatimukset. Lehdistön piirissä sensuuria luonnollisesti kritisoitiin, mutta enimmäkseen sille oltiin kansakunnan edun vuoksi valmiita antamaan myöten. Suomelle elintärkeiden Yhdysvaltain ja Ruotsin -suhteiden säilyttämiseksi oli annettava kuva demokraattisesta oikeusvaltiosta - erikoistapauksesta Saksan liittolaisten keskuudessa, johon suhtautumiseen pätivät eri säännöt. Ruotsinkielinen lehdistö tuottikin sensuurille ongelmia, koska se suhtautui suomenkielistä lehdistöä kriittisemmin sotaan, mutta toisaalta liika punakynän käyttö sensuurin taholta olisi voinut vaarantaa suhteet Ruotsiin.
Eduskunnan koskemattomuus haasteena viranomaisille
Eduskunnassakin ilmeni ongelmia: alun perinkin hyökkäyssotaan kriittisesti suhtautuneet kansanedustajat ryhtyivät tuomaan yhtenäisesti mielipiteitään julki. Rauhanopposition esiinmarssi syksyllä 1943 oli tämän kehityksen huipentuma ja 33 kansanedustajan allekirjoittaman erillisrauhan nopeuttamiseen tähtäävän salaisen kirjelmän (osoitettu presidentti Rytille) julkitulo johti lopulta tiedoituslaitoksen apulaispäällikön Nils Meinanderin erottamiseen. Tämän voisi katsoa terävöittäneen tarkastuselimien suhtautumista edustajien puheisiin, sillä myöhemmin syksyllä sensuroitiin muun muassa ministereiden Fagerholmin ja Tannerin puheita. Tässä kuitenkin tarkastusviranomaiset ylittivät toimivaltuutensa: kansanedustajat, ministereistä puhumattakaan, olivat säädösten mukaan koskemattomia. Tämä valtuuksien ylittäminen tiedostettiin eduskunnassa ja ML:n edustaja Uuno Hannula arvostelikin rajusti puheessaan 10.12.1943, kuinka alemmat virkamiehet käyvät kaiketi pian sensuroimaan jo itse pääministeriäkin. Puhe kuitenkin sensuroitiin ja tästä seurannut vastine asetettiin julkaisukieltoon.
Arvostelu ei kuitenkaan perustunut pelkkään arvovaltakiistaan. Hannula katsoi puheessaan eduskunnalle, että mahdollisimman suuri sananvapaus takaisi lehdistölle kansan luottamuksen. Näin vältettäisiin kansalaisten kääntyminen esim. ulkomaisten lähteiden, tai mikä pahempaa, huhujen pariin. Tätä ajattelua esiintyi myös sensuurin sisällä. Vaikka tarkastustoiminta kattoikin valtavan aihe-alueen aina tavallisista säätiedoista ylätason ulkopoliittisiin kysymyksiin, ei Suomessa ollut haluja yhtä jyrkkään ja kaiken kattavaan syyniin kuin esimerkiksi Saksassa. Tähän ei länsivaltoja silmälläpitäen ja resurssien puutteessa olisi ensinnäkään ollut mahdollisuuksia. Lisäksi tarkastuselimien sisällä ymmärrettiin kansalaisten olevan ennen kaikkea tiedonjanoisia. Kuten eräs virkailija asian tiivisti, olisi turhaa sensuroida ”subjektiivisesti havainnoitavia” asioita kuten ravintotilannetta, sillä se olisi omiaan laskemaan lehdistön uskottavuutta ja valtiovallan auktoriteettia.
Päämajan resurssiongelmat viihdytystoiminnassa
Päämajan piiriin oli siis muodostettu jo sodan alussa erillinen jaosto, jonka tehtäväksi jäi sotilaille suunnatun valistus-, viihdytys- ja propagandatyön järjestäminen ja valvonta. Sota-arkiston lähteiden perusteella voidaan havaita se pitkä ongelmien linja, johon törmätään aina äärimmäisen paineen jatkuessa rintamalla niukkojen resurssien kanssa. Vaikeuksia seurasi muun muassa huonosta radioputkien sekä paristojen saantitilanteesta: saksalaisten tehtaat ottivat osumaa myös näillä tuotannonaloilla liittoutuneiden pommituksissa. Näytelmä- ja soitinkiertueissa taas kuljetusongelmat olivat mitä haastavimpia. Olikin tavallista, että kiertueet liikkuivat lähimpänä olevilla rintamaosuuksilla, kuten Karjalan kannaksella.
Sinällään niukat ja riittämättömät viihdytystoiminnan voimavarat oli suunnattava mahdollisimman tehokkaasti, koko armeijaa tasaisesti hyödyttäen. Näin ollen tiedoitusosaston viihdytystoimiston harteille jäi suuri ja haastava vastuu: miten tarjota riittävästi isänmaan arvojen kanssa sopusoinnussa olevaa ”siveellistä viihdettä” soitin- ja näytelmäkiertueiden, radiotoiminnan, ja vähemmässä määrin myös elokuvien osalta kuitenkaan uskottavuutta ja taistelumoraalia menettämättä. Miten paljon oli annettava korsukolpatööritoiminnalle tilaa? Siimaa keveään viihteeseenkään ei haluttu kuitenkaan liiaksi antaa. Kuvaavana esimerkkinä ovat radio-ohjelmien listat, joissa ratkaisumallia on haettu selkeästä jaosta päivittäisiin teemoihin vakavahenkisinekin ohjelmistoineen. Radio-ohjelmista annettujen kuuntelijapalautelomakkeiden seasta erottuu luonnollisesti vanhemman rintamaväen ja nuoremman välinen sukupolvien ero mieltymyksissä. Kuitenkin yleisesti oltiin jo kyllästyneitä kapea-alaiseen iskelmätarjontaan sekä ”kuiviin asiaohjelmiin”.
Viihdytyskiertueiden kasvava merkitys ongelmien keskellä
Radio-ohjelmat olivat kuitenkin viihdytysmuotona kiinteä osa asemasotavaiheen sotilaan arkea. Niinpä erityisesti viihdytyskiertueiden merkitys arkielon monotonisuuden hälventäjänä tiedostettiin ylemmillä portailla. Eräs upseeri kesällä 1943 katsoikin niiden jättävän rivimiehille ”vähemmän aikaa turhanpäiväiseen mietiskelyyn”. Viihdytyskiertueilla oli joulukuuhun 1943 tultaessa henkilöstöä jopa n. 2270 ja esiintymisiä lähes 2000. Armeija-aiheisia näytelmiä ei juuri arvostettu, toivoivathan sotilaat nimenomaan vaihtelua arkeensa. Resurssien puute vaivasi kuitenkin alusta lähtien myös kiertueita. Kotimaiset tähdet olivat haluttomia pitkiin kiertueisiin ja samat näytelmät kiersivät jatkuvasti, kun uusia ei ollut jatkuvan kysynnän takia aikaa valmistella. Syrjäisimmillä osuuksilla kiertuetoiminnan jähmetyttyä talvihankiin ryhtyivätkin sotilaat järjestämään omatoimisesti viihdykettä itselleen. Tätä rohkaistiin ylemmiltä tahoilta ja se oli melko luontevaa jatkoa aikaisemmalle omatoimisuuden kulttuurille.
Kevättalvella 1944 henkilöstöpulaa alettiin paikata viihdytystoimiston taholta värväämällä rivisotilaista näyttelijöitä ja muusikkoja kiertueille. Tähän ei kuitenkaan suhtauduttu joukkojen keskuudessa positiivisesti, sillä viihdytystoimiston katsottiin ryöväävän ”omat kyvyt” käyttöönsä suhteettoman pitkiksi ajoiksi. Lisäksi juoksuhaudoissa tunnettiin yleisesti epäluuloa kaikkea vierasta, ulkoapäin tulevaa kohtaan: niin viihdytyskiertueisiin kuin heidän mukanaan kulkeviin muiden joukko-osastojen viihdyttäjiin. Huono vastaanotto oli taattu, mikäli kiertueiden toiminta pyrki mentaalisesti liian lähelle joukkoja. Esimerkiksi pahennusta aiheutti muuan Helge Hansenin viihdytyskiertue, josta yleisesti kyllä ohjelmallisesti pidettiin, mutta ”turhaa rauhanlietsomista oli havaittu”. Rintamalla ei siis suvaittu yhteisön ulkopuolisen jäsenen turhan tuttavallista käyttäytymistä rauhan aatteineen, joka kyseenalaisti heidän osallisuutensa mielekkyyden suuressa tarinassa. Tässä esimerkissä korostuu ryhmän identiteetin merkitys rintamajoukoissa. Kaikista haasteista huolimatta viihdytyskiertuetoiminta nousi huippuunsa keväällä 1944 ja jatkui aktiivisena aina suurhyökkäykseen asti.
Totaalinen sota: kulttuurin muuntautuminen
Molemmat organisaatiot, jotka pyrkivät mielipideilmaston hallintaan, edustivat Suomessa silloin uutta kehitystä: monivuotisen jähmettyneen asemasodan haasteet jouduttiin ottamaan uudella tavalla huomioon. Ylhäältä annetun ideaalin, Suomen demokraattisen julkikuvan, säilyttäminen totaalisten valtioiden ja toisaalta USA:n ja Britannian ristipaineessa oli aallokko, jossa seilattiin vähintäänkin navigointitaidot epävarmoina. Vaikeuksia ilmeni erityisesti, kun yhteiskunta pyrki normalisoimaan toimintansa käynnissä olevasta sotatilasta huolimatta. Alun hyökkäysvaiheen hiivuttua alettiin huolestua mielipiteenvaihdosta lehdistössä ja tappiomielialan synnystä rintamajoukkojen keskuuteen. Uudet tarkemmat sensuuriohjesäännöt vuoden 1942 lopulla, ja viihdytystoiminnan terävöityminen vuoden 1943 aikana liittyvätkin laajempaan maailmanpoliittisen tilanteen kehitykseen.
Sota-aikana vallinnut talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallisuus pyrki jatkuvuuteen myös sodan jälkeen. Rintamalla oli kuitenkin syntynyt Esa Pakarisen, Reino Helismaan ym. edustama rillumarei-viihde vastakulttuuriksi vanhasuomalaiselle kansanvalistukselle. Tämän lisäksi myös tee se itse -kulttuuri loi vaihtoehdon ylhäältä annetuille kulttuuri-ihanteille tilanteessa, jossa valistustoiminta jarrutti viihdytystoiminnan kehittymistä. Päämajassa kun oltiin esimerkiksi valmiimpia käyttämään resursseja sotilaiden siveellisen käyttäytymisen edistämiseen kuin sotilaan arjen taakan keventämiseen. Sittemmin sodan jälkeen SKDL:n kansandemokraattinen valistusinto hallitusvastuun aikana saikin vastaansa jo pitkälle rintamalla kehittyneen, herrahuumoristaan tunnetun vanhan ”jätkän kulttuurin”.
Henri Hannula
Kim Kousa
Kim Kousa
Lähteet:
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)
*Puolustusvoimain pääesikunnan tiedoitus- ja valistustoimiston arkisto (Sota-arkisto)
*Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto (Kansallisarkisto)
*Meinander, Henrik: Finlands historia, del 4 (1999)
*Meinander, Henrik: Finland 1944 (2009)
*Jutikkala, Eino: Valtion tiedoituslaitoksen salainen sotakronikka (1997)
*Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat (1980)
torstai 4. marraskuuta 2010
Kronikka III/2010 ilmestynyt!
Syksyn ensimmäinen Kronikan numero on nyt saatavilla. Omasi voit hakea mm. laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Humanistisen ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoista. Päätoimittajat esittävät jälleen lämpimän kiitoksensa kaikille lehteä avustaneille.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”
Yliopistolliset traditiot ovat olennaisen tärkeä osa akateemisen opiskelijan, ehkä erityisesti historianopiskelijan, itsetiedostusta. Perinteet myös muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä paitsi elävämpiä, myös sisällöltään rikkaampia. Fuksikronikan haastattelussa on kaksi Helsingin yliopiston historian spesialistia, traditioiden tuntijaa ja tukijaa, Euroopan historian professori Laura Kolbe sekä ruotsinkielisen historia-oppituolin entinen viranhaltija, professori emeritus Matti Klinge. Molemmat ovat tulleet tunnetuiksi akateemisen nuorison ymmärtäjinä. Tähän aloitteellisuutteen ylioppilaat ovat myös vastanneet: Klinge toimi pitkään Eteläsuomalaisen osakunnan inspehtorin luottamustehtävässä, ja Laura Kolbe on samassa asemassa nykyään.
Valtionyliopisto
Tapaamme professorit Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Keskustelu kääntyy pian Helsingin yliopiston historiaan ja sitä muovanneisiin tekijöihin: osakuntiin, ainejärjestöihin ja ylioppilaihin itseensä. Professorit korostavat, että Helsingin yliopistolle on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti juuri pääkaupungissa. ”Keisari Nikolai I on tässä se suuri nimi, koska hän muutti yliopiston Turusta Helsinkiin. Hän myös osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa tälle kaikelle”, professori Klinge valaisee. Professori Kolbe jatkaa, että Helsingin asemakaavaa suunniteltaessa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen. ”Akateemisuus on keskeisesti läsnä tuottamassa Suomea valtiollisesti.” Klinge havainnollistaa, kuinka liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: tasavallan presidentti Halonen, pääministeri Vanhanen, puhemies Niinistö…
Laura Kolbe toteaa ylioppilaskunnan idean rakentuneen osakunta-aatteellisuuden varaan. Siinä missä Suomi koostuu maakunnista, ylioppilaskunta koostuu niitä edustavista osakunnista. ”Osakunnat antoivat maakunnille idean ja identiteetin.” ”Koko Suomi on siis edustettuna nuorisonsa kautta pääkaupungissa”, Matti Klinge lisää. Haastateltavat tietävät mistä puhuvat: Ylioppilaskunnan neliosainen historiateos oli Klingen suuri nuoruudentyö, jota Kolbe on myöhemmin täydentänyt ja laajentanut kahdella lisäosalla. Lisäksi Klinge kantoi päävastuun järkälemäisen Helsingin yliopiston historian 1640-1990 kirjoittamisesta.
Ensimmäinen suuri murros tähän yliopiston perinteiseen puoluekenttään tuli sotien jälkeen, kun ainejärjestöt ja tiedekuntayhdistykset aloittivat esiinmarssinsa. Taustalla oli ammattiyhdistysten poliittinen nousu ja ammattipohjaisen järjestäytymisen idea. ”Kronos perustettiin nimenomaan ainejärjestöksi. Ei vielä tietoisesti tätä vanhaa osakuntapuoluemuodostusta vastaan, mutta selvästi orientoituen ammattiin valmistautumisen merkeissä, ja tämähän oli opiskelijapoliittisesti erilainen kannanotto”, Kolbe hahmottaa yhdistyksen alkuaikoja. 1960- ja 70-lukujen taitteessa ainejärjestöt olivat hyvin leimallisesti vasemmiston äänenkannattajia ja voimakaskin kritiikki oikeistoa kohtaan kuului asiaan. Nykyisin poliittinen aatteellisuus ainejärjestöissä on radikaalisti vähentynyt, mutta intellektuaalinen kriittisyys sen sijaan pysynyt, eräissä osakunnissa kenties kaikkein vahvimmin.
Erilaisten akateemisten traditiosuuntien välillä käydään edelleen jatkuvaa linjanvetoa, eräänlaista taistelua. Perinteitä ei professorien mukaan kuitenkaan pitäisi leimata pysähtyneisyydeksi, kuten usein käy. Sen sijaan ne ovat monimuotoinen ja uudistuva voimavara, josta jokainen sukupolvi voi ammentaa tarvitsemaansa. Tärkeää on myös perinteiden uudistaminen, jolloin monet merkityssisällöt säilyvät ajan hengen muutoksissa.
Vapaata sivistystä kaikille
Politiikkaan päästyämme keskustelu väistämättä ajautuu ajankohtaiseen yliopistouudistukseen. Professori Kolbe yhtyy haastattelijoiden epäluuloon: ”Uudistus tuntuu huolestuttavalta. Se tuntuu suorastaan pahalta ja ikävältä.” Hän kertoo käyttäneensä julkisia puheenvuoroja aiheesta silloin, kun keskustelu kävi kuumimmillaan. Kolbe korostaa pitävänsä hyvänä, että yliopistosta keskustellaan, mutta ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi vaikutteet piti hakea Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Anglosaksinen yliopistoperinne kun perustuu hyvin pitkälti siihen, että rahalla voi saavuttaa mahdollisuuden opiskella huippuyliopistossa, kuten Oxfordissa tai Harvardissa. Meillä opiskelijoiden sosiaalinen tilanne ja tausta on usein toinen, kuten ovat myös yliopiston historialliset perinteet ja taloudelliset resurssit – täällä puhutaan kansansivistysyliopistosta.
”Mikä monia meitä järkytti, oli se totaalinen suomalaisen yliopistotradition ymmärtämättömyys, jolla tämä uudistus ajettiin läpi. Siinä keskeinen arvo on suoritus, joka mitataan jollain yksiköllä, eikä nimenomaan se kasvamisen prosessi, joka tuottaa näkökulman tulevaisuuteen – se puuttuu.” Silloisen opetusministerin lähetystö matkusti juuri edellä mainittuihin tunnettuihin yliopistoihin tutustumaan, miten oikeat innovaatiot syntyvät. Professori Klinge arvioi kuitenkin, että näiden korkeakoulujen maine on osin yliarvostettua. ”Se perustuu englannin kielen ylivaltaan, siihen, ettei tiedetä muusta.”
Yliopistouudistus muutti yliopistomme luonnetta puuttumalla talouteen, professorien asemaan ja hallintoon yleisemminkin. Rahoituskysymys ohitettiin yliopiston autonomian sopivalla väärinymmärtämisellä. Argumentti oli, että autonomia kasvaa, mutta kertomatta jäi sen kasvavan suhteessa rahoitukseen. Niinpä yliopiston pitää nyt hankkia suuri osa rahoituksestaan itse. Tämä herättää helposti kysymyksen ulkopuolisten rahoittajien pyrkimyksistä, siitä miten, minne ja millaisin perustein varoja jatkossa ohjataan.
Samalla professorinvirasta tehtiin työsuhde ja koko opetushenkilökunnan – oikeastaan koko yliopiston – ulkopuolelle perustettiin Helsingin yliopiston hallitus. Matti Klinge ihmettelee, miksi virkamiehille haluttiin antaa niin suuri valta. ”Minun tekisi mieleni huutaa väliin, että me, opettajat ja ylioppilaat, olemme se yliopisto, ette te virkailijat. Yliopiston muodostavat ylioppilaat ja opettajat.” Klingen viesti onkin, että mikäli hallintoihmisistä on hauskaa näperrellä epäolennaisuuksien parissa, olkoon niin. ”Ei ole mitään yliopistoa, jossa ei ole opettajia ja ylioppilaita, se on sitten jokin muu. Niin kauan kuin nämä kaksi ovat olemassa, eivät hallintobyrokraatit sittenkään pääse siihen väliin.” Kolbe on samaa mieltä: ”Tämähän on juuri se lähtökohta. Miksei sitä valtaa ja voimaa voida antaa meille, siis yliopistoyhteisön jäsenille, jotka tunnemme tämän organisaation ja tiedämme miten se toimii?”
Laura Kolbe oudoksuu sitäkin, että yliopiston hallitukselle luotiin merkittävä asema, mutta sen toiminnasta ei ole kuulunut juuri mitään. Klinge tosin muistuttaa harmistuneena päinvastaisesta: hän viittaa hallituksen puheenjohtajan, ministeri Antti Tanskasen taannoiseen kannanottoon. Tanskanen väitti yliopisto-opiskelun olevan lähinnä massaluentoja, joilla opettaja seisoo kopissa puhumassa ja opiskelijat nukkuvat. ”Tämä on herjaus sekä minua, että ylioppilaita kohtaan. Minun luentoni ovat siis olleet tylsiä massaluentoja, ja kaikki jotka ovat kuunnelleet luentojani, ovat nukkuneet. Siinä meni kaikkien meidän elämäntyö ja teidän kaikkien (ylioppilaiden) kunnia. Tällainen ihminen on tämän hallituksen puheenjohtaja…” Sekä professori Kolbe että haastattelijat ovat samaa mieltä. Hallintovalta ja käytännön todellisuus eivät valitettavasti tunnu aina kohtaavan.
”Jumala siunaa iloista antajaa”
Taloudellisesti epävarmoina aikoina opiskelija joutuu miettimään sitäkin, uskaltaako ryhtyä akateemisen tutkijan ammattiin, vaikka se sinänsä kiinnostaisi. Tähän professorit kuitenkin edelleen kannustavat, tosin eivät aivan varauksetta. ”Väitöskirjan tekeminenhän on meillä suhteellisen helppoa: rahoitusta saa, siis on rahastoja. Minä kyllä sanon, että ilman muuta jos on sellainen palo, mutta täytyy olla myös epävarmuuden sietokykyä. Vapaaseen intellektuaaliseen työhön liittyy valtavasti positiivisia asioita, mutta myös riskejä: epävarmuus – huomisesta ei ole tietoa. Pitää olla tietynlainen luonne, että kestää sen”, Laura Kolbe toteaa.
Keskeisen merkityksensä tutkimustyö saa varsinkin julkaisujen näkyvyyden kautta. Laadukkaita tutkimuksia luetaan ja siteerataan kauan ilmestymisensä jälkeenkin. Se kannustaa korkeisiin päämääriin. Professorit alleviivaavat laajojen historiallisten kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeyttä, sitä, että tutkimukset voivat hyvin ulottua usealle vuosisadalle ja muihin maihin. Pieniin arkisiin tapahtumiin keskittyvä postimerkkitieteily ei välttämättä ole hedelmällisintä, innovatiivisinta.
Asioiden suhteuttaminen kuuluukin akateemiseen elämään. Muodollisten meriittien ja useiden tutkintojen kerääminen itselle saattaa sittenkin olla toissijaista siihen nähden, että voisi toimia vaikkapa osakunnassa tai ainejärjestössä muiden hyväksi. Usein pyyteetön toiminta tuottaa lopulta elämässä suuremman hyödyn kuin lyhytnäköinen tehokkuusajattelu. ”’Jumala siunaa iloista antajaa’, sitä minä olen pitänyt elämässäni eräänlaisena tunnuslauseena”, Klinge sanoo. Eräänkin paljon julkista huomiota saaneen valtionfilosofin hän sen sijaan olisi valmis lähettämään autiolle saarelle tutustumaan siihen, mikä lopulta on merkityksellistä.
Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä”, Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.
Ja oikeassahan he ovat. Muuallakin on elämää.
Valtionyliopisto
Tapaamme professorit Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Keskustelu kääntyy pian Helsingin yliopiston historiaan ja sitä muovanneisiin tekijöihin: osakuntiin, ainejärjestöihin ja ylioppilaihin itseensä. Professorit korostavat, että Helsingin yliopistolle on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti juuri pääkaupungissa. ”Keisari Nikolai I on tässä se suuri nimi, koska hän muutti yliopiston Turusta Helsinkiin. Hän myös osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa tälle kaikelle”, professori Klinge valaisee. Professori Kolbe jatkaa, että Helsingin asemakaavaa suunniteltaessa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen. ”Akateemisuus on keskeisesti läsnä tuottamassa Suomea valtiollisesti.” Klinge havainnollistaa, kuinka liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: tasavallan presidentti Halonen, pääministeri Vanhanen, puhemies Niinistö…
Laura Kolbe toteaa ylioppilaskunnan idean rakentuneen osakunta-aatteellisuuden varaan. Siinä missä Suomi koostuu maakunnista, ylioppilaskunta koostuu niitä edustavista osakunnista. ”Osakunnat antoivat maakunnille idean ja identiteetin.” ”Koko Suomi on siis edustettuna nuorisonsa kautta pääkaupungissa”, Matti Klinge lisää. Haastateltavat tietävät mistä puhuvat: Ylioppilaskunnan neliosainen historiateos oli Klingen suuri nuoruudentyö, jota Kolbe on myöhemmin täydentänyt ja laajentanut kahdella lisäosalla. Lisäksi Klinge kantoi päävastuun järkälemäisen Helsingin yliopiston historian 1640-1990 kirjoittamisesta.
Ensimmäinen suuri murros tähän yliopiston perinteiseen puoluekenttään tuli sotien jälkeen, kun ainejärjestöt ja tiedekuntayhdistykset aloittivat esiinmarssinsa. Taustalla oli ammattiyhdistysten poliittinen nousu ja ammattipohjaisen järjestäytymisen idea. ”Kronos perustettiin nimenomaan ainejärjestöksi. Ei vielä tietoisesti tätä vanhaa osakuntapuoluemuodostusta vastaan, mutta selvästi orientoituen ammattiin valmistautumisen merkeissä, ja tämähän oli opiskelijapoliittisesti erilainen kannanotto”, Kolbe hahmottaa yhdistyksen alkuaikoja. 1960- ja 70-lukujen taitteessa ainejärjestöt olivat hyvin leimallisesti vasemmiston äänenkannattajia ja voimakaskin kritiikki oikeistoa kohtaan kuului asiaan. Nykyisin poliittinen aatteellisuus ainejärjestöissä on radikaalisti vähentynyt, mutta intellektuaalinen kriittisyys sen sijaan pysynyt, eräissä osakunnissa kenties kaikkein vahvimmin.
Erilaisten akateemisten traditiosuuntien välillä käydään edelleen jatkuvaa linjanvetoa, eräänlaista taistelua. Perinteitä ei professorien mukaan kuitenkaan pitäisi leimata pysähtyneisyydeksi, kuten usein käy. Sen sijaan ne ovat monimuotoinen ja uudistuva voimavara, josta jokainen sukupolvi voi ammentaa tarvitsemaansa. Tärkeää on myös perinteiden uudistaminen, jolloin monet merkityssisällöt säilyvät ajan hengen muutoksissa.
Vapaata sivistystä kaikille
Politiikkaan päästyämme keskustelu väistämättä ajautuu ajankohtaiseen yliopistouudistukseen. Professori Kolbe yhtyy haastattelijoiden epäluuloon: ”Uudistus tuntuu huolestuttavalta. Se tuntuu suorastaan pahalta ja ikävältä.” Hän kertoo käyttäneensä julkisia puheenvuoroja aiheesta silloin, kun keskustelu kävi kuumimmillaan. Kolbe korostaa pitävänsä hyvänä, että yliopistosta keskustellaan, mutta ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi vaikutteet piti hakea Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Anglosaksinen yliopistoperinne kun perustuu hyvin pitkälti siihen, että rahalla voi saavuttaa mahdollisuuden opiskella huippuyliopistossa, kuten Oxfordissa tai Harvardissa. Meillä opiskelijoiden sosiaalinen tilanne ja tausta on usein toinen, kuten ovat myös yliopiston historialliset perinteet ja taloudelliset resurssit – täällä puhutaan kansansivistysyliopistosta.
”Mikä monia meitä järkytti, oli se totaalinen suomalaisen yliopistotradition ymmärtämättömyys, jolla tämä uudistus ajettiin läpi. Siinä keskeinen arvo on suoritus, joka mitataan jollain yksiköllä, eikä nimenomaan se kasvamisen prosessi, joka tuottaa näkökulman tulevaisuuteen – se puuttuu.” Silloisen opetusministerin lähetystö matkusti juuri edellä mainittuihin tunnettuihin yliopistoihin tutustumaan, miten oikeat innovaatiot syntyvät. Professori Klinge arvioi kuitenkin, että näiden korkeakoulujen maine on osin yliarvostettua. ”Se perustuu englannin kielen ylivaltaan, siihen, ettei tiedetä muusta.”
Yliopistouudistus muutti yliopistomme luonnetta puuttumalla talouteen, professorien asemaan ja hallintoon yleisemminkin. Rahoituskysymys ohitettiin yliopiston autonomian sopivalla väärinymmärtämisellä. Argumentti oli, että autonomia kasvaa, mutta kertomatta jäi sen kasvavan suhteessa rahoitukseen. Niinpä yliopiston pitää nyt hankkia suuri osa rahoituksestaan itse. Tämä herättää helposti kysymyksen ulkopuolisten rahoittajien pyrkimyksistä, siitä miten, minne ja millaisin perustein varoja jatkossa ohjataan.
Samalla professorinvirasta tehtiin työsuhde ja koko opetushenkilökunnan – oikeastaan koko yliopiston – ulkopuolelle perustettiin Helsingin yliopiston hallitus. Matti Klinge ihmettelee, miksi virkamiehille haluttiin antaa niin suuri valta. ”Minun tekisi mieleni huutaa väliin, että me, opettajat ja ylioppilaat, olemme se yliopisto, ette te virkailijat. Yliopiston muodostavat ylioppilaat ja opettajat.” Klingen viesti onkin, että mikäli hallintoihmisistä on hauskaa näperrellä epäolennaisuuksien parissa, olkoon niin. ”Ei ole mitään yliopistoa, jossa ei ole opettajia ja ylioppilaita, se on sitten jokin muu. Niin kauan kuin nämä kaksi ovat olemassa, eivät hallintobyrokraatit sittenkään pääse siihen väliin.” Kolbe on samaa mieltä: ”Tämähän on juuri se lähtökohta. Miksei sitä valtaa ja voimaa voida antaa meille, siis yliopistoyhteisön jäsenille, jotka tunnemme tämän organisaation ja tiedämme miten se toimii?”
Laura Kolbe oudoksuu sitäkin, että yliopiston hallitukselle luotiin merkittävä asema, mutta sen toiminnasta ei ole kuulunut juuri mitään. Klinge tosin muistuttaa harmistuneena päinvastaisesta: hän viittaa hallituksen puheenjohtajan, ministeri Antti Tanskasen taannoiseen kannanottoon. Tanskanen väitti yliopisto-opiskelun olevan lähinnä massaluentoja, joilla opettaja seisoo kopissa puhumassa ja opiskelijat nukkuvat. ”Tämä on herjaus sekä minua, että ylioppilaita kohtaan. Minun luentoni ovat siis olleet tylsiä massaluentoja, ja kaikki jotka ovat kuunnelleet luentojani, ovat nukkuneet. Siinä meni kaikkien meidän elämäntyö ja teidän kaikkien (ylioppilaiden) kunnia. Tällainen ihminen on tämän hallituksen puheenjohtaja…” Sekä professori Kolbe että haastattelijat ovat samaa mieltä. Hallintovalta ja käytännön todellisuus eivät valitettavasti tunnu aina kohtaavan.
”Jumala siunaa iloista antajaa”
Taloudellisesti epävarmoina aikoina opiskelija joutuu miettimään sitäkin, uskaltaako ryhtyä akateemisen tutkijan ammattiin, vaikka se sinänsä kiinnostaisi. Tähän professorit kuitenkin edelleen kannustavat, tosin eivät aivan varauksetta. ”Väitöskirjan tekeminenhän on meillä suhteellisen helppoa: rahoitusta saa, siis on rahastoja. Minä kyllä sanon, että ilman muuta jos on sellainen palo, mutta täytyy olla myös epävarmuuden sietokykyä. Vapaaseen intellektuaaliseen työhön liittyy valtavasti positiivisia asioita, mutta myös riskejä: epävarmuus – huomisesta ei ole tietoa. Pitää olla tietynlainen luonne, että kestää sen”, Laura Kolbe toteaa.
Keskeisen merkityksensä tutkimustyö saa varsinkin julkaisujen näkyvyyden kautta. Laadukkaita tutkimuksia luetaan ja siteerataan kauan ilmestymisensä jälkeenkin. Se kannustaa korkeisiin päämääriin. Professorit alleviivaavat laajojen historiallisten kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeyttä, sitä, että tutkimukset voivat hyvin ulottua usealle vuosisadalle ja muihin maihin. Pieniin arkisiin tapahtumiin keskittyvä postimerkkitieteily ei välttämättä ole hedelmällisintä, innovatiivisinta.
Asioiden suhteuttaminen kuuluukin akateemiseen elämään. Muodollisten meriittien ja useiden tutkintojen kerääminen itselle saattaa sittenkin olla toissijaista siihen nähden, että voisi toimia vaikkapa osakunnassa tai ainejärjestössä muiden hyväksi. Usein pyyteetön toiminta tuottaa lopulta elämässä suuremman hyödyn kuin lyhytnäköinen tehokkuusajattelu. ”’Jumala siunaa iloista antajaa’, sitä minä olen pitänyt elämässäni eräänlaisena tunnuslauseena”, Klinge sanoo. Eräänkin paljon julkista huomiota saaneen valtionfilosofin hän sen sijaan olisi valmis lähettämään autiolle saarelle tutustumaan siihen, mikä lopulta on merkityksellistä.
Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä”, Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.
Ja oikeassahan he ovat. Muuallakin on elämää.
Ari-Santeri Talja
Toni Piipponen
Juha Haavisto
perjantai 14. toukokuuta 2010
Kronikka II/2010: Knallin ja sateen varjossa
Lontoosta kirjoitettaessa yleensä lainataan Samuel Johnsonin mietettä, kuinka kyseiseen kaupunkiin kyllästynyt on kyllästynyt myös elämään. Itseäni oli kotimaa alkanut hieman tympiä, joten lähdin kevätlukukaudeksi kokeilemaan väitteen paikkansapitävyyttä.
Miksi lähteminen on aina yhtä hankalaa? Lukukauden alun lähestyessä kavereiden kanssa oleskeleminen oli tavallistakin hauskempaa ja perhe muuttui siedettävämmäksi. Oma kämppä ei ollutkaan murju vaan lämpimän kodikas. Matkalaukku veti vain kolmasosan mukaan tarkoitetuista vaatteista mutta painoi silti kuin synti.
Miksi lähteminen on aina yhtä hankalaa? Lukukauden alun lähestyessä kavereiden kanssa oleskeleminen oli tavallistakin hauskempaa ja perhe muuttui siedettävämmäksi. Oma kämppä ei ollutkaan murju vaan lämpimän kodikas. Matkalaukku veti vain kolmasosan mukaan tarkoitetuista vaatteista mutta painoi silti kuin synti.
Lähtöpäivän aamuna nuoskaa tippui taivaalta ja julkiset liikennevälineet seisoivat paikoillaan. Vähemmän hilpeänä kiskoin kamppeeni ikkunaremontin viimeistelyn jäljiltä lojuvien raksakalujen läpi auraamattomalle etupihalle, jonne taksi melkein juuttui. Kehällä tajusin sateenvarjon jääneen eteiseen. Helsinki-Vantaalla eräs joukko pohjusti Kanarian lomaansa. Onneksi lento oli aikataulussa, mutta Britannian päässä jumituimme ruuhkaan. Kone kiersi tunnin ympyrää, ja Heathrowlla jouduin erikoisturvatarkastukseen.
Mutta sitten maanalaisessa tarjottiin heti istumapaikkaa. Ilma oli keväinen eikä lumesta ollut tietoakaan. South Kensingtonin asemalla metrosoittaja rämpytti kitarallaan Marseillesia. Asuntola löytyi ilman eksymistä, ja olin kahden hengen jaettavan huoneen ainoa asukas. Kerrokseni ryhmähuoneesta näkyi Big Ben. Siinä vaiheessa totesin kerrankin tehneeni loistopäätöksen.
Lontoon rakeita ja opiskelua
Elettyäni kuukauden verran hieman laivan hyttiä isomman huoneen suvereenina hallitsijana sain huonetovereikseni neljä vuotta nuoremman brasilialaisen tytön, joka oli tullut Lontooseen englannin kurssille, sekä kolme suurta matkalaukkua. Elekielellä näytin, kuinka roskat kuuluvat roskikseen ja kuinka mikro toimii kaverin ilmeen ollessa järkyttynyt. Ruoanlaitto tuntuu olevan mysteeri myös monelle asuntolan täyttäneelle pohjoisamerikkalaiselle. Muutaman kerran on pitänyt ravata rappuset yhdeksännestä kerroksesta alas palohälyttimien vinkuessa. Jostain syystä ihmiset liikkuvat rivakammin aamuyöllä kuin iltapäivällä.
Nurkkien muuttuessa liian ahtaiksi voi aina onneksi lähteä kävelemään. Asuntolani sijaitsee Chelseassa King’s Roadin varrella, joka oli 1960-luvulla Euroopan hipein kulmakunta. Täällä näkivät päivänvalon niin minihameet kuin punkkin. Vuonna 2010 kadut sen sijaan täyttyvät jupeista, urheiluautoista ja kaukomaiden ruhtinaista. Suuren osan vapaa-ajasta kulutan muualla kaupungissa.
Yksi mukavimmista Lontoon ominaisuuksista onkin alueiden monimuotoisuus. Yhdessä hetkessä seisot tungoksessa ja puristat laukkuasi estääksesi voroa viemästä sitä, väistät matkailijoiden kameraa tai kuuntelet paikallisen valitusta varkaista ja turisteista. Seuraavaksi vaellat puistossa elukoiden seassa. Lopuksi löydät itsesi hiljaisesta naapurustosta. Tosin autioita katujakin on erilaisia: kuljeskellessasi niillä joko haluat napsaista mukaasi oksan ruusupensaasta tai toivot omistavasi pesäpallomailan. Vaihtoyliopistoni London Metropolitan Universityn humanistinen tiedekunta sijaitsee Pohjois-Lontoossa, joka on sievä sekoitus kaikkia yllämainittuja.
Opiskelu poikkeaa jonkin verran suomalaisesta systeemistä. Yhden lukukauden aikana suoritetaan neljä luentosarjaa eli moduulia, jotka ovat 7,5 opintopisteen arvoisia. Jokaisella moduulilla on kokoontuminen kerran viikossa. Tällöin istutaan tunnin verran luennolla, jonka jälkeen jakaudutaan pienempiin seminaariryhmiin, joissa keskustellaan käsitellystä aiheesta kaksi tuntia. Brittiläiseen tapaan hiljaisia hetkiä ei ole. Luennoitsijoilla ja ryhmien vetäjillä on aina vähintäänkin joku sarkastinen kommentti kielen päällä. Kurssien läpäiseminen vaatii suunsa avaamista, silla tuntiosallistuminen on tärkeä arvioinnin kohde.
Lisäksi jokainen moduuli sisältää kaksi palautettavaa työtä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa yhtä kuulustelua ja seitsemää esseetä. Esseiden vaadittu pituus vaihtelee, angloamerikkalaiseen tyyliin, 1000–2000 sanan välillä, joten fonttikoon ja rivivälin suurentaminen sekä marginaalin leventäminen ovat siis valitettavasti täällä käyttökelvottomia konsteja. Kirjoitustöiden deadline ei ole liukuva. Jos myöhästyy palautuspäivästä, saa kahden viikon armonajan, jolloin työ saatetaan päästää läpi alimmalla arvosanalla. Tämän ajan ylityksen jälkeen kurssi on reputettu.
Toki suomalaisellekin tuttuja piirteitä yliopistoelämästä löytyy. Ennen lomia kirjastot ja tietokonesalit täyttyvät opiskelijoista, jotka silmät verestäen ja kahvin voimalla raatavat tehtävien keskellä. Joka ilta on vähintään pari tapahtumaa opiskelijabaarissa. Kaikista luennoitsijoista ja seminaariohjaajista vain yksi on nainen.
Pokka pitää
Ennakkoluuloista huolimatta en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa uutta sateenvarjoa yksiössäni lojuvan sijaiseksi. Toki täällä satelee harva se päivä, mutta vain kerran vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Muuten sateet ovat pikemminkin kevyitä kuuroja.
Ennakko-odotuksista se tärkein osoittautui onneksi todeksi. Britit ovat ystävällisiä ja hauskalla tavalla outoja. Yhdellä silmäyksellä saattaa nähdä iltapukuun sonnustautuneen ladyn ja turnipseja rakastavan ukkelin. Kirjallisuushistorian kurssilla istuu nelikymppinen skotti, jonka kasvoja koristavat viiltoarvet. Luennoilla voi kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Pyydettäessä sanotaan aina please.
Välillä täällä kyllä tuntee itsensä Siddharta Gautamaksi. Uutisissa kerrotaan lontoolaisten pikkulasten joukkohaudoista, joihin köyhimmät perheet ovat joutuneet tyytymään hintavien hautauskulujen vuoksi. Lehdissä todetaan, kuinka Iso-Britannia keikkuu Euroopan kärkipaikalla niin teiniraskauksien kuin sukupuolitautien määrässä. Yhden iltapäiväluentoni aikana yliopistorakennuksen viereisellä kadulla puukotettiin kuoliaaksi murrosikäinen tyttö. Kuulin tästä vasta jälkeenpäin, mutta muistan kuulleeni poliisiauton sireenin. Kai.
Tervetuloa luokkayhteiskuntaan, joka lienee rasittavin paikallinen piirre vaalean leivän ja yksityispuistojen ohella. Sosiaaliset erot ovat varsin huikeita, ja lama on vain kärjistänyt kuiluja. Huomattavaa on, että ryhmien välisiä vapaaehtoisia kanssakäymisiä on vähänlaisesti. Tästä johtunee sekin, että länsimaiden kansalaisista juuri brittien on vaikeinta lähteä luokkaretkelle. Toimet tällaisen yhteiskunnan aiheuttamia tuotoksia vastaan ovat mielenkiintoisia. Helmikuussa jokainen asuntolassani majaileva alle 25-vuotias sai tehdä klamydia-testin ilmaiseksi.
Oravaa on kiittäminen
Vaalien lähestyessä täkäläiset poliitikot ovat jälleen havahtuneet valtion epäkohtiin. Uudistuksia luvatessaan heidän täytyy kuitenkin pohtia lupaamiaan asioita tarkkaan, sillä, toisin kuin siellä kotona, poliitikkojen pallit heiluvat vikkelään. Koululaitos on täällä aika retuperällä, minkä tähden olen pitkin kevättä nähnyt juttuja tuosta Suomen ihmeestä nimeltä peruskoulu ja pääpuolueiden lupauksista muovata maan oppilaitoksia suomalaisemmiksi. Brittiläisten kavereideni mielestä on käsittämätöntä, että opettajan ammatti on kaukana pohjoisessa niin arvostettu. Myös ilmaista yliopistokoulutusta on ihasteltu.
Kerran yliopiston kahvilassa englantilainen tuttuni huikkasi minulle kassajonosta: “Thank you!” Hetken ihmettelyn jälkeen sain selville David Beckhamin käyneen Turussa leikkauttamassa akillesjänteensä ortopedi Sakari Oravalla. A Squirrel did it! Jalkapallo on kaikkialla. Kampukseni on Arsenalin kotistadionin vieressä, ja huoneeni ikkunasta näkyy Chelsean kenttä. Otteluiden aikana riehakkaat fanit hoilaavat kannustus- sekä pilkkalauluja ja poliisihelikopterit pyörivät taivaalla. Lisäksi on mahdollista nähdä bobbeja enemmän kuin missään.
Kesäkuussa pitää luopua kulttuuririennoista, postikorttimaisemista, katumarkkinoista ja uusista tuttavista. Alussa ihmettelin lähdön hankaluutta. Luulen sen johtuvan siitä ikävästä, jonka kokee joutuessaan jättämään tietyt asiat ja ihmiset taakseen. Lähtö Lontoosta tulee olemaan todella vaikea.
Laura Jokisalo
torstai 13. toukokuuta 2010
Kronikka II/2010: Opiskelijakirjaston alkulähteillä eli osakuntien kirjastoista
Joulukuussa sain yllättävä tarjouksen, jolla oli kuitenkin oma logiikkansa: ryhdy osakunnan historioitsijaksi. Suostuin, mutta pelkän pölyisen mappiarkiston sijaan hoivattavakseni tuli jotain täysin muuta.
Heti omien järjestötilojemme yläpuolelta sijaitsevan Savolaisen osakunnan tiloista etsivä löytää rokokoo-tyylisten huonekalujen sisustamasta huoneesta osakunnan kirjaston, jonka hoitaminen kuuluu myös toimenkuviini. Pienikin tutustuminen kirjaston sisältöön saa bibliofiilin ja historian opiskelijan sielun lämpenemään. Hyllyjen anteihin kuuluu mm. historiankirjoja 1800-luvun alusta, sanakirjoja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta ja laaja määrä eri kielillä painettuja Raamattuja, joista ehdottomana helmenä on 1639 Lyypekissä sekä latinaksi että kreikaksi painettu Raamattu.
Kokoelman takaa löytyy pitkä historia. Osakuntien kirjastot olivat etenkin Turun palon 1827 jälkeen kurssikirjallisuuden pääasiallinen lähde köyhille opiskelijoille. Lahjoituksien ja hankintojen myötä Savo-Karjalaisen osakunnan kirjasto oli jopa noin 2255 nidettä laaja vuonna 1852. Kirjastoa pidettiin yleisesti tärkeimpänä osakunnan jäsenilleen tarjoamana etuna ja sitä kartutettiin erityisen jäseniltä perityn kirjastoveron avulla.
Kirjastoihin hankittiin opinnoissa käytettävien kirjojen lisäksi myös eurooppalaista kaunokirjallisuutta niiden alkukielillä. Osakuntien kirjastot pystyivät kiertämään sensuurimääräyksiä ja niiden kautta muuten kielletty kirjallisuus, kuten Victor Hugon ja Louis Blancin teokset, päätyivät opiskelijoiden käsiin levottoman 1800-luvun puolivälin aikana. Osakuntien väliaikaisen lakkauttamisen (1853-1868) myötä niiden kirjastoista muodostettiin Uusi Yleinen Ylioppilaskirjasto vuonna 1858. Kuitenkin uusi kirjasto kärsi usein rahapulasta ja osakunnille alkoi tarpeen vaatiessa taas hiljalleen muodostua laajempia kirjastoja, erityisesti lahjoituksien kautta.
Hämäläinen osakunta alkoi kerätä itselleen nykyisen noin 10 000 niteen kirjastoaan 1930-luvun lamavuosina. Savolaisen osakunnan kirjasto toisaalta puolittui sen ja Karjalaisen osakunnan erottua toisistaan 1905. Ilmeisesti kehittyvä julkinen kirjastotoimi syrjäytti osakunnan kirjaston sen jäsenistön keskuudessa, kun jäsenpohjana ei enää 1800-luvun mallin mukaan ollutkaan vanhoja aatelissukuja, joilla olisi kapasiteettia kirjalahjoituksiin. Nykyisin kirjasto on noin 570 niteen kokoinen, pääosin osakunnan omia julkaisuja, maakunta- ja paikallishistorioita, kaunokirjallisuutta ja lisäksi osakunnan entisten jäsenien ja inspehtorien julkaisuja.
Kirjaston kokoelma muodostaa myös melko kattavan läpileikkauksen koko osakunnan historiaan. Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ajoista on jäänyt muistuttamaan muun muassa venäläinen runous ja osakuntien yliopiston rehtorille osoittama mietelmä. 1920–30-lukujen aatemaailmasta kertovat sisällissotaa kantaaottavasti käsittelevä kirjallisuus, AKS:n julkaisut, poliittiset pamfletit yliopiston suomalaistamiseksi sekä heimoajattelusta viestivä Viro-kirjallisuus. Sotien jälkeen julkaistussa materiaalissa taas valtaosan muodostavat eri paikallishistoriat. Muutenkin historiateokset ovat vahvasti edustettuina. Siirtymä poliittisesta aktiivisuudesta perinteiden ja maakuntaidentiteetin vaalimiseen on melko selkeä. Kirjojen yksityiset lahjoittajat ovat myös vaihtuneet instituutioiksi ja järjestöiksi ajan kuluessa.
Kirjastoon on siis vielä jäänyt pieni pala menneitä aikoja vanhan kirjallisuuden muodossa muistuttamaan niiltä ajoilta, kun kirja oli huomattavasti arvostetumpi ja arvokkaampi kuin nykypäivänä. Voidaan tietysti asettaa pohdinnan alaiseksi, miksi osakunnat säilyttävät vanhoja ja arvokkaita teoksia itsellään vain harvojen saatavilla. Ainakin Savolaisessa osakunnassa on mielestäni korostunut perinteiden vaaliminen. Tähän eittämättä kuuluu osana se, että voi istahtaa nojatuoliin, jossa ovat istuneet muut samankaltaiset ihmiset jo lähes sadan vuoden ajan, ja lukea kirjaa, jota on luettu jo 1840-luvulla. Kirjallisuuden omistaminen yleensäkin osoittaa sitoutumista, ja on vaikea asettaa samalle viivalle suhdetta kirjaan, jonka omistaa tai jonka on vain lainannut käyttöönsä.
Heti omien järjestötilojemme yläpuolelta sijaitsevan Savolaisen osakunnan tiloista etsivä löytää rokokoo-tyylisten huonekalujen sisustamasta huoneesta osakunnan kirjaston, jonka hoitaminen kuuluu myös toimenkuviini. Pienikin tutustuminen kirjaston sisältöön saa bibliofiilin ja historian opiskelijan sielun lämpenemään. Hyllyjen anteihin kuuluu mm. historiankirjoja 1800-luvun alusta, sanakirjoja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta ja laaja määrä eri kielillä painettuja Raamattuja, joista ehdottomana helmenä on 1639 Lyypekissä sekä latinaksi että kreikaksi painettu Raamattu.
Kokoelman takaa löytyy pitkä historia. Osakuntien kirjastot olivat etenkin Turun palon 1827 jälkeen kurssikirjallisuuden pääasiallinen lähde köyhille opiskelijoille. Lahjoituksien ja hankintojen myötä Savo-Karjalaisen osakunnan kirjasto oli jopa noin 2255 nidettä laaja vuonna 1852. Kirjastoa pidettiin yleisesti tärkeimpänä osakunnan jäsenilleen tarjoamana etuna ja sitä kartutettiin erityisen jäseniltä perityn kirjastoveron avulla.
Kirjastoihin hankittiin opinnoissa käytettävien kirjojen lisäksi myös eurooppalaista kaunokirjallisuutta niiden alkukielillä. Osakuntien kirjastot pystyivät kiertämään sensuurimääräyksiä ja niiden kautta muuten kielletty kirjallisuus, kuten Victor Hugon ja Louis Blancin teokset, päätyivät opiskelijoiden käsiin levottoman 1800-luvun puolivälin aikana. Osakuntien väliaikaisen lakkauttamisen (1853-1868) myötä niiden kirjastoista muodostettiin Uusi Yleinen Ylioppilaskirjasto vuonna 1858. Kuitenkin uusi kirjasto kärsi usein rahapulasta ja osakunnille alkoi tarpeen vaatiessa taas hiljalleen muodostua laajempia kirjastoja, erityisesti lahjoituksien kautta.
Hämäläinen osakunta alkoi kerätä itselleen nykyisen noin 10 000 niteen kirjastoaan 1930-luvun lamavuosina. Savolaisen osakunnan kirjasto toisaalta puolittui sen ja Karjalaisen osakunnan erottua toisistaan 1905. Ilmeisesti kehittyvä julkinen kirjastotoimi syrjäytti osakunnan kirjaston sen jäsenistön keskuudessa, kun jäsenpohjana ei enää 1800-luvun mallin mukaan ollutkaan vanhoja aatelissukuja, joilla olisi kapasiteettia kirjalahjoituksiin. Nykyisin kirjasto on noin 570 niteen kokoinen, pääosin osakunnan omia julkaisuja, maakunta- ja paikallishistorioita, kaunokirjallisuutta ja lisäksi osakunnan entisten jäsenien ja inspehtorien julkaisuja.
Kirjaston kokoelma muodostaa myös melko kattavan läpileikkauksen koko osakunnan historiaan. Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ajoista on jäänyt muistuttamaan muun muassa venäläinen runous ja osakuntien yliopiston rehtorille osoittama mietelmä. 1920–30-lukujen aatemaailmasta kertovat sisällissotaa kantaaottavasti käsittelevä kirjallisuus, AKS:n julkaisut, poliittiset pamfletit yliopiston suomalaistamiseksi sekä heimoajattelusta viestivä Viro-kirjallisuus. Sotien jälkeen julkaistussa materiaalissa taas valtaosan muodostavat eri paikallishistoriat. Muutenkin historiateokset ovat vahvasti edustettuina. Siirtymä poliittisesta aktiivisuudesta perinteiden ja maakuntaidentiteetin vaalimiseen on melko selkeä. Kirjojen yksityiset lahjoittajat ovat myös vaihtuneet instituutioiksi ja järjestöiksi ajan kuluessa.
Kirjastoon on siis vielä jäänyt pieni pala menneitä aikoja vanhan kirjallisuuden muodossa muistuttamaan niiltä ajoilta, kun kirja oli huomattavasti arvostetumpi ja arvokkaampi kuin nykypäivänä. Voidaan tietysti asettaa pohdinnan alaiseksi, miksi osakunnat säilyttävät vanhoja ja arvokkaita teoksia itsellään vain harvojen saatavilla. Ainakin Savolaisessa osakunnassa on mielestäni korostunut perinteiden vaaliminen. Tähän eittämättä kuuluu osana se, että voi istahtaa nojatuoliin, jossa ovat istuneet muut samankaltaiset ihmiset jo lähes sadan vuoden ajan, ja lukea kirjaa, jota on luettu jo 1840-luvulla. Kirjallisuuden omistaminen yleensäkin osoittaa sitoutumista, ja on vaikea asettaa samalle viivalle suhdetta kirjaan, jonka omistaa tai jonka on vain lainannut käyttöönsä.
Kim Kousa
perjantai 7. toukokuuta 2010
Painokuumaa Kronikkaa saatavilla!
Kronikan vuoden toinen painettu laitos on nyt noudettavissa opiskelijahuoneesta. Tuttuun tapaan joitakin kappaleita löytyy lisäksi Opiskelijakirjastosta sekä Topelian ja Valtsikan kirjastoista. Hae omasi!
Päätoimittajat kiittävät lehden teossa mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.
Tervetuloa, arvoisat lehdenteosta kiinnostuneet historianopiskelijat, keskustelemaan syksyn suunnitelmista Globaaliin Uudelle ylioppilastalolle tiistaina 11. toukokuuta kello 18:30. Loistavia juttuideoita vastaan on saatavilla pientä tarjoilua.
Päätoimittajat kiittävät lehden teossa mukana olleita hyvästä yhteistyöstä.
Tervetuloa, arvoisat lehdenteosta kiinnostuneet historianopiskelijat, keskustelemaan syksyn suunnitelmista Globaaliin Uudelle ylioppilastalolle tiistaina 11. toukokuuta kello 18:30. Loistavia juttuideoita vastaan on saatavilla pientä tarjoilua.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Kronikka II/2010 luettavissa verkossa
Kulttuurijulkaisumme uusimman numeron verkkoversio on nyt luettavissa osoitteessa: http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka/.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Kronikka II/2010 painoon
Päätoimittajat jättivät tänään vuoden toisen numeron painoon, lukijoiden käsillä lehti lienee loppuviikosta. Luvassa on taas kantaaottavaa ja monipuolista opiskelijajournalismia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)