”Voi totuus parka!”

”Tässä on kysymys tosiasioista, ja kuka hyvänsä voi sanomattoman helposti vakuuttua siitä, mikä on totuus. Hyvä luoja! Voi totuus parka! Miten ihmiset tahtovat naamioida ja ryvettää sen vain itsepäisyyden ja ennakkoluulojen tähden!” Näin huokasi eräässä kirjeessään armon vuonna 1672 italialainen Francesco Redi, eräs biologian historian guruistani, jonka tärkeimpien tekstien suomennoksen olen äskettäin, syksyllä 2010, saanut julkaistuksi. Hänelle tieteellinen totuus oli itsestään selvä asia, tai oikeammin, oli itsestään selvää, että totuus oli olemassa, ja se voitiin saada selville vain tukeutumalla havaintoihin ja kokeisiin.

Olen viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut havaitsevinani, että asia ei ole itsestään selvä. Monen mielestä totuutta ei ole olemassakaan, ei edes sellaisena haavekuvana, jota ajaisimme takaa, vaan totuuksia on useita, ja oikeastaan on yhdentekevää, mitä pidetään totuutena ja mitä ei. Toisin sanoen, jokaisella on oma totuutensa, ja asioihin on vain erilaisia näkökulmia. Savolaiset ovat vanhastaan sanoneet saman toteamalla jostakin asiasta, että ”suattaahan se olla noinnii, vuan suattaahan se myös olla näennii”.

Olen joskus nimittänyt tällaista asennetta savolaiseksi postmodernismiksi. Ns. uskonnollisia totuuksia en tässä ajattele, en myöskään ”taiteellisia totuuksia” vaan nimenomaan tieteellisiä totuuksia. Enkä usko, että tämä rajoittuu vain luonnontieteisiin, joissa asian todella luulisi olevan itsestään selvä, vaan uskon että myös historiassa on totuuksia ja vastaavasti epätotuuksia.

On tietenkin selvää ja ilmeistä, että moni voi ajatella saavuttaneensa totuuden, mutta joku toinen voi sen kiistää. ”Selvät ja vastaansanomattomat” todisteet eivät kaikille ole yhtä selviä ja vastaansanomattomia. Mutta tämä ei muuta sitä, että totuus olisi olemassa ja sitä voidaan lähestyä. Tiede, niin luonnontieteellinen kuin humanistinenkin, on jatkuvaa keskustelua, väittelyä, argumentointia kohti totuutta, sitä ”miten asiat todellisuudessa ovat” - tai, erityisesti historiassa, miten ne olivat.

Tämä on syytä erityisesti muistaa yliopistoissamme. Monet ajattelevat nykyään, että yliopistojen tulisi edistää elinkeinoelämää ja valmistaa nuoria ihmisiä sen palvelukseen. Mutta eikö elämä totuuden palveluksessa ole vielä tärkeämpää; eikö yliopistojen syvin moraali piile juuri siinä?

Anto Leikola

Kirjoittaja toimi oppihistorian

henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina

Helsingin yliopistossa vuosina 1988–1997.

Kulttuurisuhteet johdattivat Mariannen maahan

Tapaan oluttuopin äärellä tyytyväisen miehen, vastavalmistuneen, gradussaan Suomen ja Ranskan kulttuurihistoriaa tutkineen filosofian maisteri Sakari Siltalan. Tutkinto tuli tiiviin opiskelun tuloksena suoritetuksi tavoiteaikataulussa, mutta siitä Siltala ei tee numeroa: ”Ei siinä mahdottomasti reuhtoa tarvinnut”.

Vanhempiensa vaikutuksesta Siltala alkoi lukea ranskaa jo ala-asteella, ja vähitellen kasvanut kielitaito kehittyi ajan kuluessa laajaksi harrastuneisuudeksi. Akateemisissa opinnoissa tuntuikin luontevalta orientoitua samaan suuntaan. ”Kaikki kehottivat oikeastaan siihen, että kannattaisi hyödyntää ranskan osaamista, kun se kuitenkin on harvinaisempi taito”, hän muistelee.

Vuonna 2005 Helsingin yliopistossa opiskelunsa aloittaneen Siltalan kielitaito karttui edelleen Välimeren tuntumassa Montpellier’ssa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden myötä. Historianopintojen kannalta tuo aika ei ollut erityisen palkitsevaa, yliopisto oli lukuvuoden kuluessa neljä kuukautta lakossakin – periranskalaisen suoran kansalaisvaikuttamisen hengessä. Silti oleskelu merkittävässä opiskelijakaupungissa oli uusine ihmiskontakteineen vaikuttavaa. Opiskelu ulkomailla lieneekin keskeiseltä osaltaan maailman ja elämän rikkauden kokemista, näköalojen avartumista varten. Nuorena kerätty sosiaalinen pääoma on epäilemättä kantava pohja myöhemmille vuosille.

Ranska muotoutuu gradun aiheeksi

Kandityössään Sakari Siltala oli luonut näkökulman kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhteeseen Pentti Haanpään pienoisromaanien kautta. Se oli alkuperäisenä ideana myös tulevan pro gradun perustaksi. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä akateemisten opettajien painokkaasti vaatiessa pitämään Ranskasta kiinni. Omissa tutkimuksissaan ranskalaiseen kirjailijaan ja myöhempään Ranskan Akatemian jäseneen, Georges Duhameliin (1884–1966) tutustunut Kristina Ranki oli lopulta tärkeässä asemassa opinnäytteen aiheen ehdottajana. Aihe oli täällä jokseenkin tutkimaton, ja Siltala innostuikin valottamaan Duhamelin vaiheita ja vaikutuksia Suomessa.

Merkittäväksi vaikuttajaksi Georges Duhamelin ajattelussa muodostunut ensimmäinen maailmansota on Siltalan opinnäytteen ajallisena lähtökohtana. Kuvaus ulottuu vuoteen 1932. Lähteitä, lähinnä kirjeenvaihtoa, ja kirjallisuutta oli graduntekijän mielestä saatavilla sangen sopiva määrä: riittävä tieteellisen kattavuuden saavuttamiseksi, mutta siksi suppea, ettei työ päässyt liikaa laventumaan.

Duhamelin Suomen-suhteiden taustalta löytyy merkittävä ja laajalti tunnettu humanistimme Yrjö Hirn, joka Versailles’n rauhankongressin aikaan 1919 oli ottanut asiakseen tutustua tähän. Tapaamisesta seurasi yli kymmenvuotinen kirjeenvaihto, ja saipa Hirn houkuteltua paljon matkustaneen ja tuotteliaan ranskalaiskirjailijan vierailulle Suomeenkin vuonna 1925. Kirjeiden suhteellinen määrä kuitenkin Siltalan mukaan osoittaa, että kyseessä oli ennen kaikkea suomalaisten – Hirnin, Alvar Törnuddin, Harri Holman, Ester Ståhlbergin ja eräiden muiden – innostus Duhamelia kohtaan, ei ehkä niinkään toisinpäin. Silti kirjailija julkaisi 1931 teoksen Géographie cordiale de l'Europe, josta tuli suomalaisen eksoottisen elämänmuodon ylistys.

Tutkimuksia Pariisissa

Lähdeaineistoa kootakseen Siltala matkusti gradunteon aikana kaksi kertaa Pariisiin tutustumaan Ranskan kansalliskirjaston kokoelmiin. Duhamelin kirjeenvaihdon tutkiminen ei ollut vaivatonta, ei vähiten paikallisen byrokratian vuoksi. Tutkija sai kirjeitä nähtäväkseen yhden pienen kansiollisen kerrallaan, ja uuden saamiseksi oli aina käytävä läpi aikaa vievä tilausmenettely. Toisaalta tutustuminen sääntöjä joustavammin tulkinneeseen arkistovirkailijaan vähensi vaivoja huomattavasti.

Aiempien kontaktiensa kautta Siltalalle järjestyi tutkimusmatkoillaan asuinpaikka monia opiskelijoita majoittaneen eläkkeelle jääneen filosofian professorin luota. Myös punaviinipullolla evästetty kirjoitustyö tuotti Pariisin inspiroivassa ympäristössä kaivattua tulosta.

Saadakseen ryhtiä työskentelyynsä, epäsuunnitelmalliseksi kirjoittajaksi tunnustautuva Siltala teki ensimmäisen pääluvun opinnäytteestään Markku Kuisman ja Panu Pulman pitämään Suomen ja Pohjoismaiden historian seminaariin. Tätä hän kehuu innostavuudessaan ”aivan ässäksi”. Toinen luku valmistui Hannes Saarisen yleisen historian seminaariin. Järjestely osoittautui toimivaksi aikataulussa pysymisen kannalta, kun kaksi kolmasosaa koko gradusta tuli tehtyä ennen seminaarien päättymistä.

Kirjallisia töitä vastedeskin

Elokuussa tiedekunnalle tarkastettavaksi jätetty opinnäyte sai arvosanakseen magna cum laude approbatur, minkä Siltala katsoo oikeamieliseksi tuomioksi: ”Ehdottomasti en olisi ansainnut sen parempaa.” Tutkijantyöstä kiinnostunut mies aikoo keväällä hakea jatko-opiskelijan paikkaa; suunnitelmissa olisi jatkaa Ranska-tutkimusten parissa. Tällä kertaa katse on kääntymässä Suomen ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeisiin suhteisiin. Aivan huomiotta miehen kyvykkyys ei liene jäänyt. Siitä kertoo nuoren maisterin tämänsyksyinen kutsu saapua esiintymään osana arvovaltaista tutkijakuntaa Ranska, Suomi ja Eurooppa -aiheiselle Studia Humaniora Specialia –teemaluentosarjalle. Myös kirjankustannusmaailma on Siltalalle monista syistä läheinen ja tuttu.

Kun kysyn, miten tulevia graduntekijöitä voisi opastaa, nousee hymynkare parran reunustamille Sakari Siltalan kasvoille. Lopulta hän antaa painokkaan neuvon oman kokemuksensa suomalla arvovallalla: ”Älkää ikinä hankkiko koiraa tehdessänne gradua.” Bibliofiilinä häntä onkin helppo ymmärtää: ihmisen parhaaksi ystäväksi sanotun nuoren nelijalkaisen taloudessa voi nahkaselkäisen ensipainoksen muodon saanut henkinen pääoma helposti kokea kulttuurisen, kuolaisen rappionsa. Mutta kuten ranskalaiset sen sanovat: C’est la vie.

Toni Piipponen

”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on” – pieni Kronikka-katsaus

Kronoksen 65-vuotisjuhlanumerossa täytyy luonnollisesti käyttää hyväkseen tilaisuus tarkastella myös oman, tällä hetkellä 36-vuotiaan, lehtemme Kronikan taivalta. Opiskelijahuoneen arkistokaapissa lymyilevät lehden vanhemmat numerot ovat varsin kirjava joukko aikansa asenteita, sen hetkistä muotia ja monin tavoin lähes muuttumatonta opiskelijaelämää.

Aloitetaan jälleen punaistakin punaisemmasta 70-luvusta. Kaikkien aikojen ensimmäinen Kronikka julkaistiin 25.10.1974 alun perin Kronoksen ja sen hallituksen tiedotuslehtenä. Ohuita, noin kuukauden välein ilmestyviä tiedotuslehtisiä alkoi poliittisen aktiivisuuden kulta-aikana ilmestyä niin tiuhaan tahtiin, että niiden ympärille päätettiin perustaa lehti. Kronikka joutuikin osaksi oikeaa tiedotuslehtien ryöppyä, kun samaan aikaan historian laitoksella ilmestyi Akateemisen sosialistiseuran Aurora, sosiaalidemokraattien Seikka ja kilpailijana Historian Laitoksen Porvareiden HiLaPo.

Kronikan nimi valittiin lopulta hallituksen järjestämän kilpailun turvin. Vaatimuksena nimen tuli ”… jotenkin ilmentää Kronoksen luonnetta demokraattisena järjestönä, historian opiskelijoiden etujärjestönä. Nimi voi olla historiallinen tai laitokseemme tai opiskeluun liittyvä. Ennenkaikkea sen on oltava iskevä ja mieleenpainuva.”(Kronos-tiedote 4/74) Kronikka voitti toiseksi tulleen ”Kronosauruksen”, siinä missä kunniamaininta annettiin ehdotukselle: ”Kronos taistelee – miehet kertovat”.

Ei tusinaviihteelle…

70-luvun Kronikat erottuvat pahvisten kansioiden joukosta hieman karkealla ulkoasullaan. Kirjoituskoneella kirjoitetut ja monistetut liuskat on niitattu yhteen yläkulmasta tai keskeltä reunaa. Sisältö on ajalle ominaisen painavaa ja julistavaa, kuten numeron 3/77 pääkirjoitus tarmolla esittelee: ”Kyllä tässä lehdessä luettavaa on, enimmäkseen vakavaa. Toivottavasti yleissävy ei ole liian vakava. Mitään ylikansallista ja ylikevyttä tusinaviihdettä ei varmasti löydy!”

Sivuilla kulkevatkin pääasiassa neuvostoliittolaisen oppikirjallisuuden lisäämistä vaativat adressit, ”marxilais-leniniläinen historiatieteen traditio” ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto –retoriikka. Myöhemmin mukaan mahtuu kuitenkin myös ripaus runoutta, fuksi kertoo –palsta ja uusia kirja-arvosteluja. Lehtien myöhempi arvo syntyykin siitä, kuinka ne todella ovat aikalaislähteitä ja tilanteessa mukana. Vuonna 1977 Kronikassa julkaistiin muun muassa Heikki Ylikankaan uunituoreen Nuijasota-kirjansa esittelyssä Historiallisen Yhdistyksen keskustelutilaisuudessa pitämä alustus ja haastattelu, jossa Ylikangas pohtii kirjan kirjoittamisprosessia ja kysymystä historiantutkimuksen subjektiivisuudesta: ”Kenelle siis myötätuntoni osoitin?”

…tai kenties sittenkin?

Jos huumorin oli vaikea löytää sijaa alkuvaiheen Kronikoista, 80-luvulla sen annettiin paikoin jo onneksi vähän rehottaakin. Sarjakuvat, kertomukset ja ristikot valtasivat tilaa, kun lehteä toimitettiin joka lehteen vaihtuvan toimituskunnan voimin. Vaikka poliittisuus katosi jyrkästi, 70-luvun teemojen käsittely ja historia jatkuivat vuosikymmenen loppuun saakka, jolloin muotiin nousivat ekologisuus ja uudenlainen yhteiskuntakriittisyys. 80-luvun epäpoliittisuutta kuvaavat hauskasti vuoden 1989 Kronikan 15-vuotisjuhlanumeron kirjoittajat: ”Nykyisin Kronikka on kuin muutkin ainejärjestölehdet: riippuvainen opiskelijoista. Politiikkaa ei ole lehdessä sen enempää kuin ihmisissäkään. Jutut on ihan yhtä tylsiä, hauskoja, kantaaottavia tai lässyjä kuin mekin.”

Kronikka onkin aina toimituskuntansa ja laitoksensa luomus. Vuoden 1997 Kronikan päätoimittaja Mirkka Lappalainen kuvasi vuoden 2004 haastattelussa Kronikkaa artikkelikokoelmamaisena julkaisuna, joka oli jossain määrin irrallaan Kronoksen muusta toiminnasta. Sen oli tarkoitus palvella kaikkia kronoslaisia aktiivijoukon sijaan. 1990-luvun loppupuolen Kronikat täyttyvät hyvin kirjoitetuista novelleista, runoista ja historiallisista artikkeleista. Nuori kirjoittaja pohtii vaikeaa ammatin ja elämänpolun valintaa ja vaihto-oppilas jännittäviä sivuaineratkaisuja folkloristiikasta muinaisiiriin. 90-luvun alun laman uudelleen synnyttämä vahva yhteiskuntakriittisyys haihtuikin vuosikymmenen loppua kohden. Joukosta erottuu muun muassa liilakantinen, vuoden 1994 ”suuri jumalallinen ja yhteiskunnallinen numero”, jossa räksytetään värikkäin sanankääntein milloin millekin.

Opiskelijaelämän ikkuna vai avaimenreikä?

Kronikka on omalla tavallaan hauska tirkistysaukko viime vuosikymmenten opiskelijaelämään. Yhteiskunnallisten painotusten, aikansa uutuuskirjallisuuden ja historian tutkimuksen muuttuvien suuntausten lisäksi vanhoja lehtiä selatessa on mukava tarttua yksityiskohtiin historianopiskelijoiden arjesta ja juhlasta. Vuoden 1977 Kronoksen pikkujoulujen mainos toivoo sisäänpääsymaksuksi pientä, itse tehtyä lahjaa, ja voipa nykyisen palloiluvuoron edeltäjänä nähdä kronoslaisille avoimen, viikoittaisen lentopallosalivarauksen Porthaniassa.

Toisin sanoen hyvin moni asia on säilynyt ennallaan. Eräässä lehdessä taidettiin erikseen mainita, että tällä kertaa emme käsittele tutkintouudistusta, mutta seuraavassa numerossa se olisi taas varmasti mukana. Lehden monesti vaihtunut kirjoittajakaarti on täynnä tuttuja nimiä, joiden joukossa on muun muassa nykyisiä ja entisiä professoreita ja fuksien tuntemia peruskurssien vetäjiä. Kronikan sivuilla toistuvat vuosi toisensa jälkeen kiitokset innokkaille kirjoittajille, opiskelijoiden ympäröivän maailman tarkastelu sekä vilpittömät kiroukset lähestyvästä deadlinesta. Kaikki kuuluvat asiaan.

Kaisa Autere

Juhlakronikka!

Ilolla saamme ilmoittaa, että tämän vuoden viimeinen Kronikka - ainejärjestö Kronoksen 65-vuotista taivalta markkeeraava juhlanumero - julkaisiin eilisissä vuosijuhlissa. Tuttuun tapaan lehteä on huomisesta alkaen saatavana ainakin laitoksen opiskelijahuoneesta, Opiskelijakirjastosta sekä Topelian kirjastosta.

Päätoimittajien ominaisuudessa kiitämme lämpimästi kaikkia tänä antoisana vuonna lehden teossa mukana olleita.

Luvassa on vielä joitakin poimintoja Juhlakronikan sisällöstä.